Lapsia elokuvissa
Olin katsomassa Narnian tarinoita osa kaksi: Prinssi Kaspian. Olen lukenut kaikki kirjat tarkkaan ja ääneen lapsille ja oppilaille. Kun tuntee kirjat ja kirjailijan hyvin, on kiinnostavaa katsoa miten Narniaa viedään visuaaliseen muotoon. Elokuvasta voi kyllä nähdä ihminen ja luonto vastakkainasettelun selvästi. Samoin ihmisen mahdollisuus valita hyvän ja pahan väliltä on juonikeskiössä. Uskon riittämättömyys tai riittävyys on myös aitoa Lewisiä. Mutta, mutta...
Näyttelijät ovat keskinkertaisia tai heitä ei ole osattu ohjata. Lienee tuotannon vaatimus että taistelua on uuvuksiin asti eikä tappoiden määrä ole laskettavissa. Elokuvassa on myös paljon pelottavaa uhkaa, juonittelua ja vihaa. Ja varsinkin piiitkiä taistelukohtauksia. Ei ole uskallettu luottaa luonnon kauneuteen, ihmisten ja muiden olioiden dialogiin tai sadun estetiikkaan.
Tästä seuraa varsinainen ongelmani. Elokuvakatsomossa oli arkipäivänä kesäloman kunniaksi pääasiassa kaksi katsojaryhmää: lapsia ja heidän vanhempiaan. Varsinainen kohderyhmä: fantasiaa harrastavat varhaisnuoret, nuoret ja aikuiset näyttivät puuttuvan. Kun elokuvassa on k 11 (9) merkintä niin näytti että vanhemmat olivat ”uhrautuneet” elokuviin ja vienneet lapsensa (joista osa oli taatustu alle 9) viettämään kesäpäivää taistelun ja tappamisen merkeissä. Kun itselle on jonkinasteinen kärsimys seurata silmitöntä hakkaamista, murskaamista ja vihanpitoa, niin miltähän se tuntui edessäni istuvista arviolta 7-8 vuotiaista pikkutytöistä? On aivan käsittämätöntä kuinka väheksyen suhtaudutaan siihen mitä lapset katsovat. Eihän kukaan syötä lapselleen sopimatonta tai myrkyllistä ruokaakaan. On ehdottomasti muistettava, että silmät, korvat ja mielikuvitus ovat yhteydessä kasvavan lapsen tunne-elämään. Se mitä on kokenut ei poistu koskaan vaikka niin haluaisikin. Pelottavat kokemukset jatkavat ihmislapsen tietoisuudessa ( ja alitajunnassa jos termiä vielä saa käyttää) omaa ennalta-arvaamatonta elämäänsä.
Lapset ovat tietysti erilaisia, enkä voi kategorisesti väittää että pelkääminen elokuvissa on turmiollista kaikille. Kun aikuinen vie lapsen elokuviin lapsi haluaa suoriutua elokuvan katsomisesta. Vastuu elokuvan valinnasta on yksin aikuisen. Voidaan tietysti ajatella että lapset ovat tottuneet väkivaltaan viihteen muotona. Voiko siihen tottua? Erityisesti minua arveluttaa väkivallan tuominen ratkaisuelementiksi: maailma tulee paremmaksi tuhoamalla ja tappamalla. Kirjoissa on toinen painotus; ihmisen oma kasvu.
Kun kirjoitan tätä isäni viettää sairaalassa viimeisiä elinpäiviään. Hän, sotaveteraani oli monissa vaikeissa paikoissa ja näki oikeaa tappamista. Sotakokemuksistaan hän ei oikeastaan koskaan puhunut, mutta on nukkunut viimeiset 25 vuotta huonosti. Syynä on se että hän omien sanojensa mukaan on uudestaan rintamalla joka yö. Rinnastus lasten viemisestä katsomaan väkivaltaa on ehkä hyvän maun rajalla, mutta mielestäni aiheellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti