Lapset ja elokuvien väkivalta ( Prinssi Kaspian )

Lapsia elokuvissa

Olin katsomassa Narnian tarinoita osa kaksi: Prinssi Kaspian. Olen lukenut kaikki kirjat tarkkaan ja ääneen lapsille ja oppilaille. Kun tuntee kirjat ja kirjailijan hyvin, on kiinnostavaa katsoa miten Narniaa viedään visuaaliseen muotoon. Elokuvasta voi kyllä nähdä ihminen ja luonto vastakkainasettelun selvästi. Samoin ihmisen mahdollisuus valita hyvän ja pahan väliltä on juonikeskiössä. Uskon riittämättömyys tai riittävyys on myös aitoa Lewisiä. Mutta, mutta...

Näyttelijät ovat keskinkertaisia tai heitä ei ole osattu ohjata. Lienee tuotannon vaatimus että taistelua on uuvuksiin asti eikä tappoiden määrä ole laskettavissa. Elokuvassa on myös paljon pelottavaa uhkaa, juonittelua ja vihaa. Ja varsinkin piiitkiä taistelukohtauksia. Ei ole uskallettu luottaa luonnon kauneuteen, ihmisten ja muiden olioiden dialogiin tai sadun estetiikkaan.

Tästä seuraa varsinainen ongelmani. Elokuvakatsomossa oli arkipäivänä kesäloman kunniaksi pääasiassa kaksi katsojaryhmää: lapsia ja heidän vanhempiaan. Varsinainen kohderyhmä: fantasiaa harrastavat varhaisnuoret, nuoret ja aikuiset näyttivät puuttuvan. Kun elokuvassa on k 11 (9) merkintä niin näytti että vanhemmat olivat ”uhrautuneet” elokuviin ja vienneet lapsensa (joista osa oli taatustu alle 9) viettämään kesäpäivää taistelun ja tappamisen merkeissä. Kun itselle on jonkinasteinen kärsimys seurata silmitöntä hakkaamista, murskaamista ja vihanpitoa, niin miltähän se tuntui edessäni istuvista arviolta 7-8 vuotiaista pikkutytöistä? On aivan käsittämätöntä kuinka väheksyen suhtaudutaan siihen mitä lapset katsovat. Eihän kukaan syötä lapselleen sopimatonta tai myrkyllistä ruokaakaan. On ehdottomasti muistettava, että silmät, korvat ja mielikuvitus ovat yhteydessä kasvavan lapsen tunne-elämään. Se mitä on kokenut ei poistu koskaan vaikka niin haluaisikin. Pelottavat kokemukset jatkavat ihmislapsen tietoisuudessa ( ja alitajunnassa jos termiä vielä saa käyttää) omaa ennalta-arvaamatonta elämäänsä.

Lapset ovat tietysti erilaisia, enkä voi kategorisesti väittää että pelkääminen elokuvissa on turmiollista kaikille. Kun aikuinen vie lapsen elokuviin lapsi haluaa suoriutua elokuvan katsomisesta. Vastuu elokuvan valinnasta on yksin aikuisen. Voidaan tietysti ajatella että lapset ovat tottuneet väkivaltaan viihteen muotona. Voiko siihen tottua? Erityisesti minua arveluttaa väkivallan tuominen ratkaisuelementiksi: maailma tulee paremmaksi tuhoamalla ja tappamalla. Kirjoissa on toinen painotus; ihmisen oma kasvu.

Kun kirjoitan tätä isäni viettää sairaalassa viimeisiä elinpäiviään. Hän, sotaveteraani oli monissa vaikeissa paikoissa ja näki oikeaa tappamista. Sotakokemuksistaan hän ei oikeastaan koskaan puhunut, mutta on nukkunut viimeiset 25 vuotta huonosti. Syynä on se että hän omien sanojensa mukaan on uudestaan rintamalla joka yö. Rinnastus lasten viemisestä katsomaan väkivaltaa on ehkä hyvän maun rajalla, mutta mielestäni aiheellinen.

Rytmejä

Elämän rytmit

Elokuu häämöttää. Opettajan työssä on etuoikeutettu elämään Suomen vuodenaikojen rytmissä luontevasti. Kesäloma ja joulun juhla ja loma ovat meidän vuodenkiertomme kohokohtia. Vuosi taittuu kesän alkaessa voimakkaamin kuin vuoden vaihteessa, ainakin minun rytmissäni.

Mitähän minulle tärkeitä rytmejä olisi? Viikko rytmittyy Aku Ankan ja Nyt-liiteen avulla kivasti ja sitten onkin viikonloppu. Oman lukujärjestyksen rytmi on tärkeä. En vielä tiedä miltä se tänä vuonna tuntuu.

Päivää rytmittää aamu, työ ja vapaa-aika. Päivään vaikuttaa myös luonnonrytmi.

Kuukausi ei minusta tunnu oikein rytmikkäältä, vaikka sen vaihtuminen merkitsee kalenterissa utta kuvaa kylläkin.

Sitten on pitkäkestoisia rytmejä. Valoisuuden muuttuminen ja luonnoilmiöiden seuraaminen. Omassa elinkaaressa alkaa tuntumaan uusi rytmi... Kolme vuotta eläkkeelle, huh-huh.

Oman elämän voi jaksottaa lapsuuteen, kouluaikaan, opiskeluaikaan, työn aloittamiseen, työn vakiintumiseen ja sitten tähän johonkin välimaastoon. Luulen että eläkeikäkin jaksottuu aktiiviiseen ja vähemmän aktiiviseen aikaan, ainakin useimmilla.

Lähtö n:ro 2

Muutosten kesä. Toinenkin vanha kamuni, Honda cb 350s löysi uuden omistajan. Onnea Pekalle ja toivottavasti laatu kestää edelleen.

Noin kymmenen vuotta yhteiseloa ilman suurempia murheita. Oikein kiva ajettava ja laadukkaan oloinen, minusta "oikea" moottoripyörä.

Ajoneuvoihin tulee jostain syystä henkilökohtainen suhde. Tästä Liisa-vaimonikin on samaa mieltä. Ajoneuvojen myyjäthän tietävät tämän. Ajoneuvoja ei myydä niiden ominisuuksien perusteella, vaan sen perusteella, miltä ne tuntuvat. Lisäksi ajoneuvot edustavat vapaan liikkumisen ja ehkäpä vapauden yleensäkin unelmaa. Näitä molempien pyörieni myyntiä olen ajatellut pari vuotta ja nyt sitten olin valmis "luopumaan". No helpotti aika paljon kun sain uuden tilalle :) Mutta- kieltämättä- vähän tyhjä olo. Se on siinä mielessä hyvä olotila, että sitten mahtuu jotain uutta tilalle...

Yhteisöllisys ja kuntademokratia

Peliteoriaa kuntademokratiasta

Olen 16 vuotta ollut Sipoossa kunnanvaltuutettu. Suurimman osan ajasta olen ollut kunnahallituksen jäsen. Tänä vuonna en enää asetu ehdokkaaksi, vaikka se ei ole helppoa...Kun on saanut paljon ääniä sitä tulee hämmästyneeksi ja nöyräksi. Toivottavasti olen ollut edes vähän niin hyvä äänestäjieni edustaja, kuin äänestäjät ovat varmaan olettaneet. Pitää luopua ajoissa että muutkin saavat yrittää. No ensi vaalikaudella jään eläkkeelle ja kalenteria olisi kiva täyttää ihan itse...
Testamentintyyppisiä huomioita tulee varmaan lisää, mutta alustavia ajatelmia syntyi eilen saunanlauteilla.

Kuntademokratiassa on vaikeaa toimia yhteiseksi hyväksi, koska yhteistä hyvää ei aina ole ja sitä ovat toteuttamassa monet tahot. Luottamushenkilöt eivät muodosta yhteisöä, kuten tehokas päättäminen ja eteneminen edellyttäisivät. (Yhteisöllisyys voidaan määritellä siten, että joukko ihmisiä tiedostaa yhteisen tavoitteen ja etenee sitä kohti.)

Puolueiden sisällä ja niiden välillä käydään valtaistelua välillä selkeämmin kuin välillä. Ne jotka valtaa eniten haluavat sitä myös usein saavat. Ei paras lähtökohta yhteistyölle. Kun näistä valta-asemien liikkumisista johtuen edustuksellinen päätöksenteko on usein poukkoilevaa, niin virkamiehet ottavat helposti huolekseen tasoittaa tietä. Voin hyvin kuvitella etteivät luottamushenkilöiden toimet aina edes naurata niitä jotka päätöksiämme toteuttavat... Mutta tästäkin pitäisi voida puhua ja rakentaa kuntaan yhteisö, joka tunnistaa eri kerrosten tehtävät ja roolit.

Luottamushenkilöiden ja virkamiesten välillä on liian vähän kontaktipintaa.

Pahimpia erheitä mielestäni on, kun luottamushenkilöt alkavat kilpailla virkamiesten kanssa heidän ammattiosaamisestaan. Itse olen aina ajatellut että osaamiseni on heijastaa kuntalaisten arvoja, tarpeita ja mielipiteitä.

Kuntademokratiaa koskee oikeastaan ihan samat vatimukset kuin yhteisöllisyyden luomisessa yleensä. Ensinnäkin sitä on rakennettava sopimuksin, säännöin, rakentein ja jatkuvalla arvioinnilla.
Vuosi tai vaalikausi on liian lyhyt ja näitä aikamääriä tulee venyttää työtä kehittäessä.

Aina hämmästelen sitä ettei luottamushenkilöitä oikeastaan kouluteta ollenkaan eikä kukaan vastaa valtuuston työ avustamisesta saati kehittämisestä täyspäiväisesti. Työntekijöille tämä etu kuuluu automaattisesti. Jos halutaan laadukasta päättämistä, pitää koko prosessin olla laadukas. Laatua ei synny sattumalta ainakaan suurella joukolla.

Hyvästi Vespa

Aikansa kutakin. Vanha uskollinen Vespa p200e vm.-83 (?) tai ehkä 82 :) sätkätteli uuteen kotiin Tuusulaan. Yhteiseloamme kesti sitten 24 vuotta. 1984 myin Wartburgin ja sain rahoilla kaksitahtisen tilalle, mutta kaksi pyörää.

Vespa-keskuksen Raimo Olkkonen-vainaa myi minulle liikkeen esittelykappaleen. Se oli ilmeisesti viimeinen Suomessa myyty täyspeltinen Vespa. Hyvin pelasi ja on käyty Porit ja Saarenmaat. Koskaan ei jääty tielle. Hyviä ajonautintoja Ilkalle!

Ja mitä tilalle? No vanhuus ei tule yksin...