Martin markkinoilla on kivaa

http://www.martinmarkkinat.fi/

Oltiin Liisan kanssa Martin markkinoilla, kuten jo muutamana vuotena. Kyllä olemme virolaisen kulttuurin ja herkkujen ystäviä!

Jotenkin on niin kiva nähdä miten virolaiset osavaavat olla ylpeitä omastaan. Varmaan Suomessakin oli semmoista itsenäisyyden ollessa nuorta. Tosin Suomessa oli varmaan melkoinen trauma sisäisestä sodasta.

Huomenna syödään savustettuja viiriäisiä, ei paha!

Artikkeli

Kirjoitin Liisan kanssa artikkelin Luokanopettja-lehteen itseohajutuvasta oppimisesta. Se ei varmaankaan ole vastaus kaikkeen, mutta herättää kyllä kysymyksiä. Laitan artikkelin tähän vähän ennakkojulkaisuna:

Oppiminen on sosiaalinen ilmiö

Olen taas katsellut lumoutuneena netistä (kiitos, ted.com) intialaisen koulutustieteilijän Sugata Mitran luentoja hänen perustamastaan Hole in the Wall-projektista. Hänen tutkimuksensa laajenivat kansainvälisiksi kokeesta, jonka järjestely oli aluksi hyvin yksinkertainen. Intiassa slummien lasten käyttöön jätettiin seinään muurattu tietokone ja seurattiin mitä tapahtuu. Tapahtui niin, että lapset organisoituivat itseoppiviksi järjestelmiksi.

Koetta on vuosien ajan toistettu ja laajennettu ympäri maailman. Mitra itse toimii nyt professorina Newcastlen yliopistossa jatkaen tutkimuksiaan minimaalisen puuttumisen pedagogiasta. (Kirjoittaessani kirjoitin ensin virheellisesti puutumisen, mutta sehän on melkein sama asia!)

Saavutetut tulokset ovat jännittäviä ja ajatuksia herättäviä, minusta myös hyvinkin sovellettavia oloihimme.

Mitra on edelleen rakentanut tulevaisuuden oppimisympäristöjä itseohjautuvan oppimisen tutkimiseksi.

Hänen keskeinen väittämänsä tutkimuksiin perustuen kuuluu: Koulutus on itsejärjestäytyvä systeemi, jossa oppiminen on spontaanisti ilmaantuva ilmiö.

Jotta näin tapahtuisi, tarvitaan seuraavia reunaehtoja:

Ryhmässä oppiminen eli oppilaat saavat muodostaa keskenään pienryhmiä.

Jokaisella ryhmällä on käytössään yksi yhteinen tietokone (pääsy tiedon lähteille internetiin)

Oppilaita kannustetaan vaihtamaan ajatuksia ja ideoita toistensa kanssa ja ryhmien välillä, myös kopiointi on sallittua.

Luokassa/oppimistilanteessa ei ole opettajaa, vain joku tukihenkilö (välittäjä), joka on kiinnostunut oppilaiden aikaansaannoksista ja kannustaa ryhmiä. Tämä henkilö voi olla paikalla myös virtuaalisesti.

Testeissä näin oppivat ryhmät ovat saavuttaneet aivan yhtä hyviä tiedollisia tuloksia, kuin opettajan johdolla (yleensä itsekseen) opiskelevat. Monipuolinen vuorovaikutus ja pääsy tiedon lähteille näyttävät käynnistävän itseohjautuvaa oppimista. Mielenkiintoinen piirre kokeissa on , että sosiaalinen oppiminen käynnistyy parhaiten kun opettaja poistetaan tilanteesta. Vastuu siirtyy silloin ryhmälle.

Ajattelen tästä ilmiöstä niin, että ilmeisesti tiedon siirtäminen ei ole nykyajan opettajan toiminnassa tärkeintä. Opettajat voisivat ehkä käyttää osaamistaan enemmän vaikeampaan työhön eli kasvatustavoitteiden toteuttamiseen.

Mielenkiintoista on avata tämän tutkimuksen valossa keskustelua koulun kehityksen suunnasta. Miten koulutus/kasvatus sopeutuu tietoyhteiskunnan tuomaan muutokseen? Olisiko tämän tiedon valossa mahdollista päivittää käsityksiämme opettajan roolista kouluyhteisössä.? Millainen toimintakulttuuri tukisi oppimisen sosiaalista luonnetta? Kysynpä asiaa yhteisökouluttajalta. (RH)

Opettajan työ on edelleen pääsääntöisesti yksinäistä luokkatyöskentelyä. Kuitenkin tavoittelemme kouluihin yhteisöllistä toimintakulttuuria ja puhumme kouluista oppivina organisaatioina. Jos hyväksymme, että oppiminen on sosiaalinen ilmiö, olisiko tarpeen lisätä tavoitteellista yhdessä tekemistä ja oppimista myös opettajien kesken? Millaisia rakenteita se vaatisi, tarvitaanko niihin muutoksia? Kyllä tarvitaan. Vaikein muutos liittynee opettajien ajankäyttöön. Kun työaikaa määrittelevät pääasiassa oppitunnit, voi olla vaikea löytää aikaa, jossa yhdessä tekeminen voisi ylipäätään onnistua. Jos jo perusresurssista eli yhteisestä ajasta on puutetta, on vaikea kehitellä asiaa eteenpäin. Oppiminen sosiaalisena ilmiönä tarkoittaa yhdessä oppimista. Emmekä pääse siitä, että opettajat toimivat malleina myös tässä asiassa. Vai ajatellaanko, että opettajien ei tarvitse enää oppia?

Onneksi monet koulut ovat pyrkineet ratkaisemaan rakenteellisesti ajankäytön hankalaa ongelmaa. Pienryhmille on varattu lukujärjestykseen aikaa pedagogisiin keskusteluihin, samanaikaisopetukseen, yhteiseen suunnitteluun tai johonkin yhteiseen toimintaan. Osaamista jaetaan ja luovutaan "tiedon pihtaamisesta". Uskaltaudutaan kollegan luokkaan ja päästetään tämä omaan. Itsenäisyyden väheneminen korvautuu yhteisöllisyyden tuomasta tuesta ja turvastakin. Yhdessä tekeminen ei enää tyssää vääränlaisiin henkilökemioihin, vaan oppilailtakin edellytetty erilaisuuden hyväksyminen ja vuorovaikutustaidot mahdollistavat spontaanisti ilmaantuvan oppimisen ilmiön aivan arkityössä ja usein täysin yllättäen.

Jos oppilaiden oppimisen reunaehdot muuttuvat, on opettajayhteisöjen toimintakulttuurin myös muututtava. Mikä muutosta ohjaa? Voiko se olla mikään muu kuin lisääntyvä ymmärrys oppimisen ilmiöstä, sen sosiaalisesta luonteesta itsenäisen oppimisen rinnalla. (LR)

Opettajayhteisön rakentama sosiaalisen oppimisen malli siirretään opetukseen yhteistoiminnallisen ja yhteisöllisen pedagogian ratkaisuin. Itselläni on erittäin rohkaisevia kokemuksia pitkäjänteisistä oppivista ryhmistä luokassa. Vastuun siirtäminen oppimisesta oppilaille on myös luonteva lähestymistapa innostavaan oppimiseen.

Mikäli opettajayhteisö saavuttaa yksimielisyyden edellä kuvatun pedagogisen ajattelun edistämisestä, on vastuksena usein myös seinät. Kouluihin on yleensä arkkitehtonisilla ratkaisuilla istutettu hiljaisuuden pedagogia. Tätäkin estettä voidaan yhteisin toimin madaltaa (RH)

Rauno Haapaniemi

Liisa Raina