Isäni, Kale

Kuvassa isä koulun itsenäisyysjuhlan kunniavieraana 2005

Isäni Kalevi Haapaniemi kuoli 31.7. Hän oli sitä ikäluokkaa, jonka elämässä tapahtui paljon. Isonkin pojan elämä muuttuu peruuttamattomasti isän kuoltua, kuten kaverini Martti niin osuvasti sanoi.

Hesarissa oli seuraava muistokirjoitus, jonka lähetin:

Koko elämä Suomen hyväksi.

 Tehtaanjohtaja Kalevi Haapaniemi kuoli Helsingissä 31.7.2008  Laakson sairaalassa. Hän oli 86-vuotias, syntynyt Töysässä 13.9.1921. Haapaniemen elämää leimasi sitoutuminen maamme rakentamiseen. Hänen lapsuudessaan yritteliäs ähtäriläinen perhe asui usealla paikkakunnalla.. Mikkelin ja etenkin Riihimäen varuskunnasta tuli nuoruuden kasvupaikka perheen isän valitessa uran armeijassa. Lukiolaispoika, vartionjohtaja ja oppilaskunnan aktiivi tunsi tarvetta auttaa maata välirauhan vaikeissa vaiheissa. Haapaniemi ilmoittautui hiljaisuudessa koottuun joukkoon, joka lähetettiin Saksaan koulutettavaksi uuden sodan varalle. Hänestä tuli yksi n.1400:sta miehestä jotka joutivat olemaan ”panttina” Saksan ase ja muun avun vakuutena vaikeassa poliittisessa tilanteessa. SS-Wiking divisioonassa muodostettiin suomalaisista pataljoona, joka kulki pitkän ja vaikean sotaretken aina Ukrainaan Kaukasus-vuorelle. Patajoona menetykset olivat raskaat. Kun joukot lopulta Mannerheimin avulla saatiin Suomeen, suuri osa miehistä koulutettiin upseereiksi, kuten Haapaniemikin. Hän ehti osallistua panssariupseerina moniin taisteluihin jatkosodassa ja komennettin vielä Lapin sotaankin. Sodan jälkeen haaveet opiskelusta ja opettajan urasta saivat jäädä. Perheen perustamisen myötä oli päästävä työelämään. SOK:sta tuli Haapaniemen koko työuran työnantaja. Ahkera ja organisointikykyinen työntutkijaharjottelija eteni apulaisjohtajasta johtajaksi Helsingin vaatetustehtaalla. Haapaniemi osallistui mm. suomalaisen naisen standardimittojen luomiseen vaateteollisuuden tarpeisiin sekä kuluttajasuojan kehittämiseen vaatetusteollisuuden valitustoimikunnassa. Hän jakoi myös televisiossa useana vuotena Miss Suomelle pokaalin ja työllisti tehtaansa tuotannon esitelyssä monia missejämme. Monipuolinen järjestötyo ja etenkin työ veteraanien hyväksi jatkui eläkeiässä. Hän muisteli mielellään veteraanityönsä eräänä kohokohtana takaoven kautta Veljesapu ry:lle järjestettyä audienssia presidentti Kekkosen luona. Tämän jälkeen myös ”unohdetut” Saksassa sotineet saivat sotaveteraani- ja sotainvalidistatuksen Suomessa. HS

Muistotilaisuus oli Munkkiniemen seurakuntasalissa, jossa pidin seuraavan puheen:

Isän muistolle 16.8.2008 Munkkiniemen seurakuntasalissa 

Olemme kokontuneet muistamaan isäni, Kalen, kuten häntä lähipiirissä nimitettiin, henkilöä ja elämäntyötä. Varsinkin isän sukupolven ihmisten elämään sisältyy niin paljon erilaisia vaiheita, että tässä voin ottaa esille vain muutamia, itselleni mieleen nousseita asioita. Isän elämän näen viidessä jaksossa: lapsuus, lyhyeksi jäänyt nuoruus, sota-aika, perhe ja työaika sekä eläkevuodet. 

Isä syntyi Töysässä Tuurin kylässä. Hyvällä syyllä voidaan sanoa että hyvä tuuri seurasi isää monissä elämänvaiheissa. Isän varhaislapsuudessa hänen ähtäriläinen perheensä muutti pariin otteeseen perheen isän Otto Rudolfin työn perässä. Pulavuodet 20-luvulla aiheuttivat varmaan osaltaan sen että isäni isä, Vapaussodan sotilas astui armeijan palvelukseen. Isän kasvuympäristöksiksi valikoitui siten varuskunta, ensin Mikkeli ja varsinkin Riihimäki. Riihimäellä ollessaan isä oli aktiivinen osallistuja monella taholla: partio ( jossa hän toimi vartion ja jonkin aikaa lippukunnanjohtajana), suojeluskunta ja oppilaskuntatoiminta. Isä toimi Riihimäen lyseon toverikunnan puheenjohtajana ja Radanvarren koulujen yhteistyöelimen puheenjohtajana. Halu vaikuttaa ja kyky ottaa vastuuta yhteisistä asioista olivat jo tuolloin isän ominaisuuksia. Jo talvisodassa vapaaehtoisena toiminut isä ilmoittautui Saksaan ”töihin” kuultuaan tästä mahdollisuudesta. Olihan vanhin velikin jo kadettiupseeri. Saksan retkestä tuli raskas. Suomalainen vapaaehtoispataljoona sai tehdä ss-Wiking divisioonan mukana pitkän sotaretken aina Kaukasukselle saakka. Kaukasuksen öljykentät ovat muuten tänäkin päivänä alueella rauhattomuuden aiheuttajana. Voin vain kuvitella miten raskaalta tuntui ajatus Suomen rintaman sodasta, kun luvattua kotiinpääsyä oman maan puolustamiseksi ei kuulunut. Lopulta ilmeisesti monien neuvottelujen tuloksena joukkoja kotiutettiin Suomeen, isä kesäkuussa -43. Suoritettuaan Niinisalossa Upseerikoulun (kurssi 57) hän palveli Rynnäkkötykkipataljoonassa ensin lähettiupseerina ja sitten vaununjohtajana kesän -44 suurtaisteluissa. Hän haavoittui Vuosalmen taistelussa ja osallistui toivuttuaan vielä Lapin sotaan. Vaunuun tulleet osumat aiheuttivat myös kuulovaurioita, jotka vanhemmiten veivät kuulon isältä lähes kokonaan. Isän kohdalla ei voida sivuuttaa hänen elämänsä vaativimpia vuosia sodassa.

 

Perhepiirissä ei sodasta kovin paljon puhuttu ja luulen että meitä lapsia isä halusi säästää sodan kauhuilta. Isä nukkui viimeiset vuosikymmenensä kuitenkin huonosti ja aina joskus mainitsi että rintamakokemukset tulevat voimakkaina uniin. Veteraanien järjestötyö oli isän sydäntä lähellä ilmeisesti siksikin että veteraanien parissa hän tunsi että sodan kokemukset voi jakaa, niiden kesken jotka asian oikein ymmärtävät. Veteraanien maineenpalautus ja erityisesti Saksan vapaaehtoisten oikeudenmukainen kohtelu olivat hänelle myös tärkeitä järjestötyön motiiveja. Itselleni olivat arvokasta yhteistä kokemusta ne lukuisat jouluaatot Hietaniemen hautausmaalla jolloin isä osallistui veteraanien kunniavartioon ja Saksassa palvelleiden muistokivelle vietiin vartion jälkeen kynttilä.

Sodan jälkeen elämä jatkui. Haaveet upseerin tai opettajan työstä saivat jäädä. Isä suoritti kesken jääneen lukion internaatissa loppuun ja hakeutui piankin töihin SOK:n Helsingin tehtaille. Isä ja äitini Gunhild solmivat avioliiton -48. Kale ja Guni ehtivät olla 60 vuotta avioliitossa. Isä eteni SOK:lla nopeasti. Vaatetustehtaan johtajana isä toimi vuosina 1955-1979, viimeisinä vuosina muistaakseni myös Kokkolan tehdas oli hänen vastuullaan. Osuusliikeaate sopi isälle varmasti hyvin. Yhdessä toimiminen maan hyvinvoinnin rakentamiseksi oli varmasti parasta työtä isäni mielestä. Isä kävi useilla työmatkoilla varsinkin Saksassa, jossa kielitaidosta oli varmasti hyötyä. Kun matkustelu ei siihen aikaan ollut kovin tavallista muistan matkalaukun pakkaamisen (jonka isä ehdottomasti teki itse) olleen meidän lasten mielestä juhlallinen tapahtuma. Takaisin tullessaan isä toi aina mukavia tuliaisia. Missikisoja perheessä katsottiin televisiossa monet vuodet erityisen tarkasti, kun isä oli jakamassa Kaarina-pokaalin voittajalle. Isän viimeiset työvuodet olivat hyvin raskaat. Hän joutui ajamaan alas SOK:n vaatetusteollisuutta ja suri henkilökohtaisesti ihmisten työpaikkojen puolesta, jopa niin että hänen terveytensä horjui.

 Helsingissä perheemme asui Pääkonttorilla Vilhonkadulla ja Kalliossa toisella linjalla talossa josta oli upea näköala suoraan eduskuntatalolle. 

Isä oli aktiivinen järjestöihminen jo nuoresta pitäen. Hän oli mm. perustamassa keskustaan Lions club 10;ntä ja oli myös sen presidentti. Veljesapu ry:n toiminta oli tärkeää siksikin että vapaaehtoisten sodanjälkeinen status oli huono tai joukoista ei puhuttu ainakaan julkisesti mitään. Isä kertoi mielellään käynnistä presidentti Kekkosen luona, jonka tuloksena ilmeisesti ”unohdetut” Saksan vapaaehtoisetkin saivat veteraanistatuksen. Ähtäriläisyys oli yksi isän elämän kiintopisteitä. Peränne ja Haapaniemen talo, josta hänen isänsä lähti maailmalle edustivat varmasti isälle isänmaata ja sen parhaita puolia konkreettisella tavalla. Joka kesä käytiin sukulaisissa, tehtiin heinätalkoita ja katsastettiin Ähtärin kuulumisia. Siksi ei ollut oikeastaan kovin suuri yllätys että isä ja äiti muuttivat eläkevuosien aluksi seitsemäksi vuodeksi Peränteelle omakotitaloon. Lähellä oli jo perheen kesämökki. Isä toimi Ähtärisäkin monin tavoin ja löysi uusiakin asioita itsestään, mm. Mehiläisten hoidon ja mattojen kutomisen. Talon kunnostus ja kaikenlaiset rakentamistyöt saivat isän välillä tekemään pitkiä päiviä. Etelä-pohjalainen luonne ei sallinut töiden kesken jättämistä- ainakaan helposti.

Käpylän kodista taisi sitten muodostua isän ja äidin pitkäaikaisin koti. Isä oli pitkään taloyhtiön puheenjohtajana ja istutti pihaan uudet kasvit. Uiminen jatkui rakkaana harrastuksena, jota isä harrasti useita kertoja viikossa. Järjestötyö oli edelleen tärkeää. Mm. Jokakesäinen käynti Panssarikillan juhlassa Parolassa oli kesän kohokohtia. Myös lasten ja lastenlasten elämän seuraaminen tuli yhä tärkeämmäksi. 

Kun isä kolme vuotta sitten sai aivoinfarktin, niin elämä muuttui täysin. Monet kovin tärkeät asiat loppuivat keralla. Liikunta, osallistuminen kokouksiin ja tapahtumiiin, autolla ajo eivät olleet enää mahdollisia. Isän elinpiiri supistui siis viimeisinä elinvuosina kovasti. Lasten ja lastenlasten vierailut piristivät päiviä. Pihan kasvit, jotka hän oli omin käsin istuttanut, saivat jokapäiväisen huomion. Isä halusi olla kotona viimeiseen asti. Yleiskunto oli lopulta niin huono, että sairaalamatka oli välttämätön. Kun isä havaitsi että kuntoutuminen ei ole enää mahdolista, elämänliekki sammui muutamassa päivässä. 

Isän elämää leimasi mielestäni sitoutuminen työskentelyyn kansakunnan hyväksi. Annettuaan mittaamattoman uhrin, nuoruutensa, sotatantereille hänen varsinainen työuransa liittyi aivan toisenlaiseen maailmaan. Muoti, pukeutuminen ja missikisat olivat hänelle jokapäiväinen työympäristö. Järjestötyössä hän tunsi voivansa osallistua ja vaikuttaa. Isä oli myös esteetikko ja tyylitajuinen pukeutuja. Kotona isä piti omat työkalunsa ja vaatteensa tarkassa järjestyksessä. Hän piti luonnon kauneudesta ja sen tuomasta harmoniasta. Isä oli organisoija, huolellinen ja peräänantamaton toimissaan. Hän johti mielellään asioita, mutta oli pidetty esimies. Monessa mielessä isän elämä oli poikkeuksellinen. Eräissä asioissa hän oli tyypillinen suomalainen mies. Omin käsin rakentaminen tuotti parhaan työjäljen. Eikä voi olla mainitsematta isälle tärkeää autoilua ja siihen liittyvää autokauppojen tekoa. Auto piti uusia usein ja sitä hoidettiin hyvin. Isä puhui mielellään, mutta usein muisti kysyä: Puhuinko liian pitkään? Se on yksi hyvistä opetuksista jonka isältä sain. Niinpä voin vain sanoa: Kiitollisia olemme siitä että näin kauan saimme pitää isän luonamme.