Luin lomalla Timo Viitasalon Yhteistoiminnallinen oppiminen- kirjan. Tärkeää asiaa. Merkittävä argumentti oli, että yhteistoiminnallinen oppiminen kasvattaa demokrtaattisempaa yhteiskuntaa. Niinpä, osallistuvaan kansalaisuuteen pitää saada oppia ja harjoitusta. Riemastuttavasti Viitasalo lainasi kuulua Life in Classrooms (Jackson, aluteos 1968) -kirjaa. Siinä todetaan että perinteisen koulun pilo-opetussuunitelman (eli se mitä oikeastaan opetetaan) ydinhyveitä ovat kärsivällinen odotaminen ja itsensä kieltäminen. Sekin on tärkeää, toki, mutta oppiiko siitä?
Yhteistoiminnallisessa oppimisessa hyveitä ovat Viitasalon mukaan tasavertaisuus, kaikkien osallisuus, toisten kunnioittaminen ja auttaminen sekä toisten opilaiden näkeminen yhteistyökumppaneina (ei kilpailijoina)
Olemme armaaa vaimoni kanssa juuri tekemässä opetus trilogiaamme klmatta osaa työnimeltän: Yksin ei opi paljon mitään. Haluamme lisätä yhteistoiminnallisen oppimisen käsitteeseen yhteisölisyyden, jolloin puhutaa vaikka yhteisöllistävisä ryhmistä. Näiden tuntomerkkejä ovat ainakin pitkäjänteisyys, ryhmien kehittyminen prosessinomaisesti, johtajuus sekä pyrkiminen itseohjaituvuuteen. Yhteisöllinen ryhmä on toimissaan oppiva yhteisö, siis ideaali!
Trilogia on edennyt näin:
1. Karttakepin kuolema http://www.arator.fi/karttakeppi.html
Siinä on kolme opettajakertomusta yhteistoiminnallisten työtapojen pitkäjänteisestä kehittämisestä, sekä yhteisökouluttajan taustaosa.
2. Yksilöt yhdessä http://www.arator.fi/yksilot.html
Kirjamme käsittelee yksilöiden laatua eli temperamenttiä käytännön tasolla. Miten erilaisia lapsia kohdataan ryhmissä?
3. Tulossa siis Yksin ei opi paljon mitään. Tuleekohan keväällä vai syksyllä?
