Opettaja lehdessä oli ennakotietoa tutkimuksesta. Tyttöjen ja naisten osuus tietotekniikan opiskelijoista ja asiantuntijatehtävissä on paikoin nolla.
Ei hyvä tietotekniikalle, ainakaan esim. kouluissa tai muilla naisvaltaisilla aloilla. Onko tietokone ja muut vimpaimet leluja, joiden hyödyöllisyyden aina uudestaan joudumme perustelemaan naisille?
Naiset kyllä käyttävät, mutta eivät suunnittele tai edes juuri kouluta. Mielenkiintoista. Ehkä meillä on eroja...
perjantai 17. kesäkuuta 2011
tiistai 14. kesäkuuta 2011
laskeutumista
Reilu viikko vietetty viimeistä maksettua lomaa. No on tullut ruuvailtua koulun tietokoneita parina päivänä, sellaista rentoutushommaa.
Opettajan lähteminen koulusta on ihme juttu. Meillä ei ole mitään järjestelmää,jolla kerätään osaamista. Vien omani pois yhteisöstä. Ei ole mitenkään varmaan että ne asiat joita olen ajanut kouluun omalla toiminnalllani, jatkuisivat. No, jos olen ollut oikeassa, kyllä siihen suuntaan pitää mennä.
On kyllä ollut ihan etuoikeutettua tehdä työtä jossa on aina viihtynyt!
On kyllä ollut ihan etuoikeutettua tehdä työtä jossa on aina viihtynyt!
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
TJ 0
Viimeinen kevätjuhla luokanopettajana takana. Tunnekirjo on suuri, ehkä jopa niin suuri, ettei sitä oikein osaa tunteakaan.
Haikeus ja helpotus ovat kummalinen pari.
Aikalailla irrallinen olo myös tulee siitä, että ainakin jollain tasolla tulee irroitetuksi todella laajasta ihmisten verkosta. Juuret ilmassa ja paljaana. Niille juurille pitää löytää uutta maaperää.
No, jatkam kyllä tvt-projektin merkeissä, mutta se on eri juttu.
Kirjoitin Steiner-kasvatuslehteen uuden artikkelin aiheesta:
Parhaat puolet
Aloitin luokanopettajan työt syksyllä 1977. Nyt lukuvuoden loppu on samalla minulle opettajan työuran loppu, ainakin nykyisessä muodossa.
Kun aloitin työurani, en ymmärtänyt opettajasta työstä oikeastaan mitään. Työ vaikutti lähinnä siltä, että valvon työkirjojen täyttämistä ja yritän välillä keksiä jotain hauskaa ja kehittävää ohjelmaa oppilaille. Työkokemukseni lastenpsykiatrisessa hoitotyössä ja erityisluokalla opettivat kyllä nopeasti, että opettajan toimiminen edellyttää oman persoonan kehittämistä ja ammattimaista läsnäoloa.
Nyt on hyvä hetki katsella taaksepäin ja koota yhteen opettajuuden parhaat puolet, siten kun ne minulle ovat auenneet.
Työ on mielekästä ja tärkeää
Opettajana toimiminen on sopinut oikein hyvin omaan arvomaailmaani. Voin olla varma siitä, että työni on ollut merkityksellistä. Olen voinut pääsääntöisesti hyväksyä ne koululle asetetut arvot ja tavoitteet, joiden hyväksi olen tehnyt työtä. Ymmärrän, että on etuoikeutettua työskennellä tulevaisuuden ja kulttuurimme myönteisen kehittämisen hyväksi.
Oman persoonan kasvuhaaste
Käsitän opettajan työkuvan niin, että siinä oma esimerkki on tärkeintä. Opettajan täytyy olla utelias ja halukas oppimaan uutta. Opettajuuteen kuuluu, että tunnistaa oman keskeneräisyytensä. Koskaan ei voi olla valmis ja pysähtyä paikoilleen. Opettaja on ihmisen malli oppilailleen. Tämä on iso vastuu, jonka olen ottanut positiivisena haasteena, oikeastaan innoittajana työntekoon.
Varsinkin nuoremmat oppilaat luottavat opettajaansa kuin vuoreen. Tuskinpa missään muussa työssä voidaan asettaa suurempaa haastetta. Siitä on aika vaikea selvitä yksin kunnialla.
Esimerkkinä oleminen on asia, josta opettajien pitäisi puhua paljon enemmän ja avoimesti yhteisöissään. Kasvatustyön ponnistelut valuvat aikalailla hukkaan, mikäli opettajayhteisö toimii toisin kuin opettaa.
Opettajien pitää kohdella toisiaan hyvin, mikäli toivomme että oppilaamme ovat ystävälisiä toisilleen. Opettajan pitää kohdella itseään niin hyvin, että hänellä on annattavaa yhteisölleen.
Positiivisia haasteita siis on riittänyt.
Jokainen työpäivä on yllätys
Minulle on ollut onnekasta se, että pidän yllätyksistä. Se on varmaankin opettajan jaksamisen eräs edellytys. Kun opetamme 20-30 oppilaan luokkaa, ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Joustavuus, tilanteeseen tarttuminen ja kyky improvisoida ovat opettajalle kovin tarpeellisia ominaisuuksia. Olen huomannut että monet nuoret opettajat uuvuttavat itsensä, kun yrittävät pakottaa luokan tapahtumia omiin ennalta tehtyihin suunnitelmiinsa. Taisin jossain vaiheessa minäkin vähän kuulua semmoisiin nuoriin opettajiin...
Tapahtumien ja tilanteiden yllätyksellisyys lasten ja nuorten parissa on väistämätöntä. Se opettaa mielestäni ymmärtämään, että omat suunnitelmat eivät loppujen lopuksi ole niin kauhean tärkeitä. Huumori ja tunneilmaston lukeminen auttavat mielestäni parhaiten luopumaan omasta joustamattomuudesta. Opettajuuteen kuuluu usein se, että osaa kaiken paremmin kuin muut (tai ainakin paremmin kuin useimmat). Oppilaat ovat hyviä kouluttajia, jos joskus tuntuu siltä että omat suunnitelmat ovat erityisen arvokkaita tai tärkeämpiä kuin luokasta tuleva palaute.
Opettajan työ on siis jännittävää ja yllätyksellistä, eikä siihen voi kyllästyä.
Palaute on välitöntä ja rehellistä
Lasten ja nuorten parissa saa työstään aina palautetta, toisinaan myös heidän vanhemmiltaan. Opettajan työ on julkista ja sitä arvioidaan koko ajan. Lasten palaute on aina rehellistä. Jos toimin huonosti, saan sen myös huomata. Samoin on onneksi onnistumisen laita. Voiko mikään olla palkitsevampaa kuin lasten iloiset katseet yhdessä onnistumisen hetkissä? Luokassa oleva energia on parhaimmillaan tarttuvaa ja piristää vaikkapa pitkinä talvipäivinä.
Opettajana saa toteuttaa itseään
Kun tapaan muita töitä tekeviä ihmisiä, huomaan usein, että opettajana olen hyvinkin vapaa toimimaan oman persoonani ja näkemykseni mukaan. (Välillä tuntuu että vapautta on liikaakin, mutta se on ihan toinen juttu). Opettajuuteen liittyvä luovuuden elementti pääsee suomalaisessa koulussa melko vapaasti vaikuttamaan opetukseen, mikäli opettaja vain niin haluaa. Hieno juttu! On ollut hauskaa ja kunnostavaa keksiä uusia tapoja toimia. Parhaimmillaan opettaminen ja oppiminen on ollut silloin, kun se on tuntunut leikiltä.
Ehkäpä yksi huoli minulla on. Aikaisemmin koulujen tehtävä oli siirtää kulttuuri seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä toimi aika hyvin keskiajalta teollisuusyhteiskunnan syntymiseen. Nyt kulttuurimme siirtäminen sellaisenaan ei auta oppilaita selviytymään tulevaisuuden toimintaympäristösä. Kasvatusyhteisöjen tulisi suuntautua tulevaisuuteen entistä enemmän. Opettajien pitäisi yhteisvoimin kehittää kouluista oppivia yhteisöjä. Uusi aika, uusia taitoja tarvitaan.
Haikeus ja helpotus ovat kummalinen pari.
Aikalailla irrallinen olo myös tulee siitä, että ainakin jollain tasolla tulee irroitetuksi todella laajasta ihmisten verkosta. Juuret ilmassa ja paljaana. Niille juurille pitää löytää uutta maaperää.
No, jatkam kyllä tvt-projektin merkeissä, mutta se on eri juttu.
Kirjoitin Steiner-kasvatuslehteen uuden artikkelin aiheesta:
Parhaat puolet
Aloitin luokanopettajan työt syksyllä 1977. Nyt lukuvuoden loppu on samalla minulle opettajan työuran loppu, ainakin nykyisessä muodossa.
Kun aloitin työurani, en ymmärtänyt opettajasta työstä oikeastaan mitään. Työ vaikutti lähinnä siltä, että valvon työkirjojen täyttämistä ja yritän välillä keksiä jotain hauskaa ja kehittävää ohjelmaa oppilaille. Työkokemukseni lastenpsykiatrisessa hoitotyössä ja erityisluokalla opettivat kyllä nopeasti, että opettajan toimiminen edellyttää oman persoonan kehittämistä ja ammattimaista läsnäoloa.
Nyt on hyvä hetki katsella taaksepäin ja koota yhteen opettajuuden parhaat puolet, siten kun ne minulle ovat auenneet.
Työ on mielekästä ja tärkeää
Opettajana toimiminen on sopinut oikein hyvin omaan arvomaailmaani. Voin olla varma siitä, että työni on ollut merkityksellistä. Olen voinut pääsääntöisesti hyväksyä ne koululle asetetut arvot ja tavoitteet, joiden hyväksi olen tehnyt työtä. Ymmärrän, että on etuoikeutettua työskennellä tulevaisuuden ja kulttuurimme myönteisen kehittämisen hyväksi.
Oman persoonan kasvuhaaste
Käsitän opettajan työkuvan niin, että siinä oma esimerkki on tärkeintä. Opettajan täytyy olla utelias ja halukas oppimaan uutta. Opettajuuteen kuuluu, että tunnistaa oman keskeneräisyytensä. Koskaan ei voi olla valmis ja pysähtyä paikoilleen. Opettaja on ihmisen malli oppilailleen. Tämä on iso vastuu, jonka olen ottanut positiivisena haasteena, oikeastaan innoittajana työntekoon.
Varsinkin nuoremmat oppilaat luottavat opettajaansa kuin vuoreen. Tuskinpa missään muussa työssä voidaan asettaa suurempaa haastetta. Siitä on aika vaikea selvitä yksin kunnialla.
Esimerkkinä oleminen on asia, josta opettajien pitäisi puhua paljon enemmän ja avoimesti yhteisöissään. Kasvatustyön ponnistelut valuvat aikalailla hukkaan, mikäli opettajayhteisö toimii toisin kuin opettaa.
Opettajien pitää kohdella toisiaan hyvin, mikäli toivomme että oppilaamme ovat ystävälisiä toisilleen. Opettajan pitää kohdella itseään niin hyvin, että hänellä on annattavaa yhteisölleen.
Positiivisia haasteita siis on riittänyt.
Jokainen työpäivä on yllätys
Minulle on ollut onnekasta se, että pidän yllätyksistä. Se on varmaankin opettajan jaksamisen eräs edellytys. Kun opetamme 20-30 oppilaan luokkaa, ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Joustavuus, tilanteeseen tarttuminen ja kyky improvisoida ovat opettajalle kovin tarpeellisia ominaisuuksia. Olen huomannut että monet nuoret opettajat uuvuttavat itsensä, kun yrittävät pakottaa luokan tapahtumia omiin ennalta tehtyihin suunnitelmiinsa. Taisin jossain vaiheessa minäkin vähän kuulua semmoisiin nuoriin opettajiin...
Tapahtumien ja tilanteiden yllätyksellisyys lasten ja nuorten parissa on väistämätöntä. Se opettaa mielestäni ymmärtämään, että omat suunnitelmat eivät loppujen lopuksi ole niin kauhean tärkeitä. Huumori ja tunneilmaston lukeminen auttavat mielestäni parhaiten luopumaan omasta joustamattomuudesta. Opettajuuteen kuuluu usein se, että osaa kaiken paremmin kuin muut (tai ainakin paremmin kuin useimmat). Oppilaat ovat hyviä kouluttajia, jos joskus tuntuu siltä että omat suunnitelmat ovat erityisen arvokkaita tai tärkeämpiä kuin luokasta tuleva palaute.
Opettajan työ on siis jännittävää ja yllätyksellistä, eikä siihen voi kyllästyä.
Palaute on välitöntä ja rehellistä
Lasten ja nuorten parissa saa työstään aina palautetta, toisinaan myös heidän vanhemmiltaan. Opettajan työ on julkista ja sitä arvioidaan koko ajan. Lasten palaute on aina rehellistä. Jos toimin huonosti, saan sen myös huomata. Samoin on onneksi onnistumisen laita. Voiko mikään olla palkitsevampaa kuin lasten iloiset katseet yhdessä onnistumisen hetkissä? Luokassa oleva energia on parhaimmillaan tarttuvaa ja piristää vaikkapa pitkinä talvipäivinä.
Opettajana saa toteuttaa itseään
Kun tapaan muita töitä tekeviä ihmisiä, huomaan usein, että opettajana olen hyvinkin vapaa toimimaan oman persoonani ja näkemykseni mukaan. (Välillä tuntuu että vapautta on liikaakin, mutta se on ihan toinen juttu). Opettajuuteen liittyvä luovuuden elementti pääsee suomalaisessa koulussa melko vapaasti vaikuttamaan opetukseen, mikäli opettaja vain niin haluaa. Hieno juttu! On ollut hauskaa ja kunnostavaa keksiä uusia tapoja toimia. Parhaimmillaan opettaminen ja oppiminen on ollut silloin, kun se on tuntunut leikiltä.
Ehkäpä yksi huoli minulla on. Aikaisemmin koulujen tehtävä oli siirtää kulttuuri seuraavalle sukupolvelle. Tämä tehtävä toimi aika hyvin keskiajalta teollisuusyhteiskunnan syntymiseen. Nyt kulttuurimme siirtäminen sellaisenaan ei auta oppilaita selviytymään tulevaisuuden toimintaympäristösä. Kasvatusyhteisöjen tulisi suuntautua tulevaisuuteen entistä enemmän. Opettajien pitäisi yhteisvoimin kehittää kouluista oppivia yhteisöjä. Uusi aika, uusia taitoja tarvitaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)