Äidillä ei ole kotia eli ne 200

Tyhjensin äidin uuden asunnon, jossa hän ehti olla neljä päivää. Äidin "koti" on nyt vanhusten palvelukeskuksessa, joka vaikuttaa siltä että sieltä lähdetään jalat edellä.

Kun aika tarkalleen vuosi sitten äiti kaatui ensimmäisen kerran, hän oli yksin kotona asuva ihminen, jonka Parkinsonin tauti oli jäänyt huomaamatta ja lääkitsemättä.  Nyt on takana vuosi sairaaloissa ja viimeisin kaatuminen sairaalassa oli viedä hengen päävamman vuoksi. Omin voimin äiti ei enää sängystä nouse, vaikka ihmeellisesti on toipunut. Saa sanottua muutaman sanan.

Oma lukunsa on valelääkäri Esa Laiho, joka ei suostunut tapaamaan meitä omaisia, ja lähetti äidin kotiin ilman diagnoosia. Vaikka hän ei tästä jäänyt kiinni valituksestamme huolimatta, on hänellä iso vastuu tapahtumista.

Kaiken koetun jälkeen oma vanheneminen pelottaa. Ei ole ollenkaan varmaa että vanhus saa hoitoa, jota tarvitsee. Paljon ystävällisiä ja työhönsä paineutuneita ammattilaisia olen tavannut. Lääkäreissä ja heidän ohjeissaan lienee jotain vikaa.

Äitikin olisi haluttu laittaa kotiin! Äiti kuului niihin Helsingin 200 vanhukseen jotka ovat sairaaloissa odottamassa sopivaa paikkaa. Paula Risikko oli sitä mieltä että muutamia päiviä on jouduttu Helsingissä odottamaan. No huhtikuusta syyskuuhun!
Vaikka yritetään varmasti toimia oikein, niin suureen organisaatioon jää aukkoja, joihin ei ole hyvä pudota. Äidillä kävi kyllä oikein huono onni.

Muistan Mauno Kuusistoa

Muistan helsinkiläisen (Kinopalatsi?) elokuvateatterin jännittävän pimeyden. Äidin kanssa olimme katsomassa elokuvaa Kertokaa se hänelle.
Olin varmaan 7 tai 8 vuotta vanha. Kun Mauno siten lopussa avasi äänensä ja lauloi pakahdutavasti elokuvan tunnuslaulun, niin kurkkua kurista ja tunnekuohu tuntui vatsassa asti. Kun tultiin ulos kysyi äidiltä elokuvasta herkeämättä. Miksi setä lauloi? Loppuiko se hyvin?

Se oli varmaankin ensimmäinen elokuvan ja musiikin aiheuttama voimakas tunnekokemus. Se on helppo palauttaa mieliin edelleen. Mauno Kuusisto oli minusta synnynnäisen lahjakas. Hänen äänensä virtasi luonnollisena ja pakottomasti. Intensiteettiä oli aina huimasti. Ihanaa on edelleen kuunnella hänen ääntään, se tekee sielulle hyvää.

Kiitos musiikistasi Mauno!

http://www.youtube.com/watch?v=nOs6RgPRFN4&feature=related

Helsingin hoito

Äiti ei sitten vieä kuollutkaan. Sitkeää vaasalaista geeniperintöä. Ei silti hyvältä näytä.
Juuri oli Hesarissa että Helsinki ei enää vähennä vanhusten laitospaikkoja... Ja Paula Kokkonen tiesi sanoa että jonot eivät ole muodustuneet kohtuuttomiksi. Muutaman päivän odotus ei kuulemma haittaa. Äiti odotti neljä kuukautta. Sellainen makuu sairaalassa vailla muuta virikettä kuin ruokailu ja vessassa käynti tekee kenet tahansa heikkokuntoiseksi.
Äiti kuuluu siis edelleen niihin 200 jotka ovat sairaalassa kun Helsinki  on säästätnyt vanhusten hoitopaikoista. Kuinka siitä voidaan säästää? Veroistahan se maksetaan. Kaikki vanhukset ovat meidän hoidossamme- ja useimmista meistä tulee vanhuksia.
 Ei muuta kun veroja maksamaan! Muutenhan yhteiskuntamme muuttuu aivan kamalan kylmäksi taloudellisen kasvun pajatsoksi.

Äiti ja hoito

Viime syksynä äiti kaatui ja satutti olkapäänsä. Parin päivän päästä hän putosi yöllä sängystä eikä päässyt ylös ennenkuin tulin aamulla katsomaan. Sairaalassa todettiin solisluun murtuneen. Ei leikattu. Jo isän kuoleman jälkeen äidin puhe oli hidastunut ja liikkuminen vaikeutunut. Terveyskeskuslääkäri arvioi tämän johtuvan väsymyksestä. Ei tutkittu tarkemmin.

No solisluun ja muiden ruhjeiden annettin parantua ja äiti sirrettiin Kustaankartanoon kuntoutukseen. Lääkäri ei suostunut tapaamaan, eikä meillä ollut oikein tietoa äidin tulevaisuudesta. Meistä lapsista tuntui, että äiti ei enää millään pärjää kotona. Helsingin kaupungin hoitokoneisto oli toista mieltä. Vastustuksestamme huolimatta äitiä alettiin kuntouttamaan kotiin. Tasapaino oli hyvin horjuvaa ja kävely vaikeaa.Kädet eivät toimineet. Äiti "pääsi" sitten uuteen asuntoonsa neljäksi päiväksi. Esperi kävi nostamassa äidin pystyyn kahteen otteeseen kunnes äiti kaatui niin että  lonkka murtui. Edessä oli leikkaus ja kuntoutus, nyt Laakson sairaalassa. Täällä oli tähtäimenä jälleen kotiin laitto.

Olimme ihan kauhuissamme.Tilasimme Mehiläisestä ajan geriatrian professori Raimo Sulkavalta, joka diagnostisoi äidille Parkinsonin taudin ja määräsi lääkityksen. Laaksossa kanta muuttui ja äiti laitettiin vanhainkotijonoon. Valitimme myös Kuntokartanon lääkäristä että äitiä ei oltu hoidetu asianmukaisesti. Hän valehteli vastauksessaan että tarjosi tapaamista ja oli havainnut äidin taudin. Kellekkään ei vain kerrottu....

Vanhainkotijonoa riitti yli neljä kuukautta. Äidin fysioterapia loppui koska lonkka parani. Tautinsa takia olisi äiti tarvinnut liikuntaa joka päivä. Sairaalassa makaaminen ilman ohjelmaa on 88-vuotiaalle rappeuttavaa.

Viime viikolla kuulimme viimein että äiti on saamassa paikan ja tilasin vielä äidille geriatrisen fysioterapeutin.

La-su välisenä yönä äiti oli kaatunut pahasti "kun hoitaja käänsi hetkeksi selkänsä". Seurauksena vakava aivoverenvuoto. Nyt odotamme äidin kuolemaa.

Tarjolla oleva hoitoketju ei vastannut äidin tarpeisiin. Entiselle omaishoitajalle ja järjissään olevalle vanhukselle olisi suonut enemmän onnea ja varsinkin vastaantulevia hoitomuotoja.

Se miten yhteiskunta arvottaa heikompivoimaisten hoidon, kertoo sivistyksen laadusta ja tasosta. Jos vanhuksia ei haluta vanhainkoteihin, niin seurauksena monilla elinikä lyhenee ja elämänlaatu huononee rajusti.

Onko näin tarkoituskin?

Tuntuu vähän syksyltä

Viimeinen lukuvuosi, juhlavuosi, on käynnistynyt hyvin. varsinkin kun tuo viisaudenhampaan poiston jäkeinen tulehdus hellitti...
Leirikoulussa oltiin Lahemaan kansallispuistossa. Kaikille voi suositella aluetta.
Ennakkoluulojen kaataminen on eräitä hauskimpia asioita!

Kesä on ollut ajojen kannalta aivan mahtava. Vielä varmaan tulee niitä päiviä.