Ajokausi on jo pitkällä, mutta tallikuvatkin ovat aina paikallaan...

Siinähän nuo kesäpelit:

Vespa p200e, kuten jossain lukee, mutta mikähän lienee se OIKEA tyyppi... Legndaariselta edesmenneeltä Olkkoselta ostin pelin 1984 Vantaalta. Vuosimalli taitaa olla -83 oikeasti, koska oli ollut esillä liikkeessä vuoden. Aina toimii ja on kiva.

Tuo toinen on aikas harvinainen vuoden 1986 Honda cb 350s. Tuli vahingossa, kun eräs kaveri toi sen talvisäilöön kellariin. Jotenkin niin sympaattinen ( oikea) moottoripyörä, että en raaskinut antaa pois... Se oli varmaan jotain 95, kun se tuli ostettua. Laitan ulkokuvia myöhemmin.

Tätä ei julkaistu

Hesari ei julkaissut, mutta ei se mitään, julkaisen sen sitten itse :) Vähän tuo entisen kotikaupungin uutislehden puolueettomuus asiassa on epäilyttänyt... Mutta sen lehden nimi ei olekaan esimerkiksi Sipoon Sanomat.
-------------------------------------------------------------------------------
Politiikka ei voi olla vain businesta.

Maija Anttila kirjoitti (HS 8.1.2007) metropolialueesta seuraavasti: ” Tämänhetkiset Helsingin, Sipoon ja Vantaan kuntarajojen siirtoesitykset on nähtävä vain alkuna pääkaupunkiseudun tulevalle kehitykselle.” Kirjoitus ajoittui sopivasti aikaisemmin uutisoituun Helsingin Sanomien teettämään tutkimukseen, jonka mukaan enemmistö pääkaupunkiseudun asukkaista (myös Helsingin) vastustaa kuntarajojen siirtoa. Yllä oleva lainaus nostattaa kylmiä väreitä. Pääkaupunkiseudun kehittämisen tärkeydestä voidaan toki olla yhtä mieltä, mutta kehittämisen lähtökohtana täytyy olla muutakin kuin helsinkiläisten poliitikkojen unelma pääkaupungin rajojen jatkuvasta laajenemisesta. On myös todettava, että rajansiirtoesitykset ovat yksin Helsingin, eivät mainittujen kuntien yhteistyönä syntyneet.

Usein tuntuu siltä, että markkinatalouden arvot ja toimintatavat ovat siirtyneet yhä voimakkaammin poliittisten päätösten käyttövoimaksi. Jatkuva kasvu, vahvemman oikeus ja määrittelemättömän kilpailukyvyn tärkeyden toistaminen tuntuvat olevan Helsinginkin kasvun (valtiovallan tukemana) tärkeimmät määreet. Muita perusteita ei tarvita, jotta tarkoitus pyhittää keinot. Muistutan, että maamme tärkeimpiä kilpailuvaltteja ovat varmasti kehittynyt demokratia ja vakaat yhteiskunnalliset olot. Kuntien (ja kuntalaisten) itsemääräämisoikeus on aina ollut kansalaisvaikuttamisen peruspilari. Tilanne, jossa kansalaisten käsitys ympäristönsä kehittämisestä on ”väärä”, johtaa huonovointiseen yhteiskuntaan. Demokratian ja markkinatalouden dialogin sisältö pitäisi olla aivan toinen: demokratia antaa markkinoiden toimia, mutta valvoo markkinoiden etiikkaa ja moraalia.

Demokratian hyvinvoinnin tärkeä mittari on äänestämisaktiivisuus. Äänestysvilkkaus on viime vuosina ollut heikko, mutta puolueita tämä ei ole suuremmin huolettanut. Pyrkimys suuriin organisaatioihin, vallan keskittyminen ja poliittisten ohjelmien samankaltaistuminen jatkuvat. Kun puolueilla ei enää ole palavia aatteita, tilalle tulee ”reaalipolitiikka”. Tässä tilanteessa poliitikot esiintyvät kaikkien alojen asiantuntijavirkamiehinä. Tämä ei ole kiinnostavaa. Äänestäjät ovat lopulta kiinnostuneet aatteista, siitä minkälainen tunne puolueesta ja politiikoista syntyy. Kansalaiset vastustavat kuntien rajojen pakkosiirtoja, koska se herättää huolestuneisuutta tulevaisuudesta.

Paras-hankkeen kuntaselvityksestä ilmeni hyvin, että kuntapalvelujen laadukkaan tuottamisen kannalta kunnan optimaalinen koko on useimmiten suunnilleen 20-40 000. Tämänkokoisessa kunnassa kuntalainenkin voi tuntea voivansa vaikuttaa ja kiinnittyä kotikuntaansa. Olisi todella toivottavaa, että pääkaupunkiseutumme tuleva hyvinvointi voitaisiin ratkaista voimakkaimman pakkokeinojen sijaan dynaamisemmalla tavoilla. Yhden suuren yksikön sijaan voidaan luoda pienempien kuntayksiköiden tiivis yhteistyöverkosto. Tämä on tietysti vaikeaa, mutta ei mahdotonta, jos haluja asiaan löytyy. Maamme muissakin kasvukeskuksissa varmasti odotellaan minkälaisen kannan valtioneuvosto asiaan ottaa. Käynnissä on (jälleen) kansanvallan kypsyyskoe.

Rauno Haapaniemi
Sipoo

Yhteistoimintaa vuoteen 2007

Luin lomalla Timo Viitasalon Yhteistoiminnallinen oppiminen- kirjan. Tärkeää asiaa. Merkittävä argumentti oli, että yhteistoiminnallinen oppiminen kasvattaa demokrtaattisempaa yhteiskuntaa. Niinpä, osallistuvaan kansalaisuuteen pitää saada oppia ja harjoitusta. Riemastuttavasti Viitasalo lainasi kuulua Life in Classrooms (Jackson, aluteos 1968) -kirjaa. Siinä todetaan että perinteisen koulun pilo-opetussuunitelman (eli se mitä oikeastaan opetetaan) ydinhyveitä ovat kärsivällinen odotaminen ja itsensä kieltäminen. Sekin on tärkeää, toki, mutta oppiiko siitä?
Yhteistoiminnallisessa oppimisessa hyveitä ovat Viitasalon mukaan tasavertaisuus, kaikkien osallisuus, toisten kunnioittaminen ja auttaminen sekä toisten opilaiden näkeminen yhteistyökumppaneina (ei kilpailijoina)
Olemme armaaa vaimoni kanssa juuri tekemässä opetus trilogiaamme klmatta osaa työnimeltän: Yksin ei opi paljon mitään. Haluamme lisätä yhteistoiminnallisen oppimisen käsitteeseen yhteisölisyyden, jolloin puhutaa vaikka yhteisöllistävisä ryhmistä. Näiden tuntomerkkejä ovat ainakin pitkäjänteisyys, ryhmien kehittyminen prosessinomaisesti, johtajuus sekä pyrkiminen itseohjaituvuuteen. Yhteisöllinen ryhmä on toimissaan oppiva yhteisö, siis ideaali!
Trilogia on edennyt näin:
1. Karttakepin kuolema http://www.arator.fi/karttakeppi.html
Siinä on kolme opettajakertomusta yhteistoiminnallisten työtapojen pitkäjänteisestä kehittämisestä, sekä yhteisökouluttajan taustaosa.
2. Yksilöt yhdessä http://www.arator.fi/yksilot.html
Kirjamme käsittelee yksilöiden laatua eli temperamenttiä käytännön tasolla. Miten erilaisia lapsia kohdataan ryhmissä?
3. Tulossa siis Yksin ei opi paljon mitään. Tuleekohan keväällä vai syksyllä?