Itä-Ukraina kuulostaa oudon tutulta

 Viime päivinä on ollut uutisissa synkkä kaiku. Naapurimme haluaa olla suuri kiusaamalla pienempiä.

On todella outoa toimintaa, kun en ymmärrä yhtään mitä Putin ja kumppanit voi saavuttaa sillä, että ajaa itsensä nurkkaan- ja aiheuttaa hyvinvoinnin laskua omassa maassaan. Olemme kuitenkin samalla pallolla ja vain yhteistyöllä voidaan saada edistystä aikaan. Historiassa suurmiehet ovat olleet kuitenkin sillanrakentajia, tai onhan ollut suuria tuhonaiheuttajia historiassa myös.... Mutta ihmiskuntaa se ei hyödytä mitään.

Mutta oudon tutuilta alkavat monet paikannimet uutisissa kuulostaa kun olen kirjoittanut isäni sotamuistoja puhtaaksi... Melkein tasan 80 vuotta sitten isä taisteli samoilla paikoilla, myös venäläisiä vastaan, kuin nytkin Itä-Ukrainassa tapahtuu. Outoa. 

Laitan  tänne isäni muistelmat itärintamalta Yhteishyvä-lehdessä vuodelta 1957:

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Yhteishyvä-lehti 25.9.1957
Tämä isän kirjoittama (ilmeisesti yhteistyönä toimituksen kanssa) artikkeli on julkaistu

osuusliiketoimintaan pohjautuvan S-ryhmän, silloisen SOK:n, jäsenlehdessä, joka samannimisenä

ilmestyy edelleen. Lehden sisältö on kuitenkin muuttunut, tämmöistä sisältöä ei lehdessä enää ole.

Ukrainassa ja Kaukasian vuorilla 

• 1400 suomalaisen miehen vaiheita

Talvisodasta ja jatkosodasta on viime aikoina paljon kirjoitettu, on julkaistu niitä esitteleviä historioita, muistelmia, romaaneja ym. Mutta Saksan armeijassa taistelleet suomalaiset SS-miehet on miltei tyystin unohdettu. Erästä ikävää poikkeusta lukuunottamatta he eivät ole itse halunneet tarttua kynään, vaan ovat vaienneet. He eivät edes ole välittäneet karistaa yltään SS-järjestön yleisen huonoa mainetta, vaikkakaan rintamien SS-vapaaehtoisilla ei ollut mitään tekemistä mm. keskitysleirien vartijana toimineen mustapukuisen SS:n kanssa.

Pari vuotta sitten meikäläiset SS-miehet perustivat oman yhdistyksen, Veljestuki ry:n, (huom. tässä on tullut toimittajalle virhe, yhdistyksen nimi on Veljesapu ry.) avustustoimintaa hoitamaan. Valtiovaltakin nähdään mukana tämänlaatuisessa toiminnassa. Kesäkuussa 1956 säädetty laki näet myöntää SS-invalideille ja SS-miehinä kaatuneitten omaisille samat oikeudet kuin omilla rintamilla haavoittuneille ja kaatuneiden omaisille. On siten paikallaan palauttaa mieleen Saksassa taistelleen suomalaisen SS-pataljoonan vaiheita, sotahistoriaamme oleellisesti kuuluvina. Yhteishyvä on saanut kertojaksi “oman talon” miehen, SOK:n vaatetustehtaan johtajan Kalevi Haapaniemen, entisen SS-vapaaehtoisen. Hän on yhtenä kärkimiehenä ottanut osaa Veljestuki ry:n työhön.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

   

 Hitlerin Saksa esiintyi Euroopan yhtenäisyyden taistelijana. Tämän ajatuksen ilmauksena oli myös

oleva yhteiseurooppalainen aseveljeys. Toisen maailmansodan kynnyksellä ja sen puhjettua

syntyivätkin Saksaan joukko-osastot, jotka oli pantu kokoon ulkomaalaisista. Talvisodan jälkeen oli

Suomen Berliinin lähettiläälle vihjattu asiasta, joka tätä tietä tuli ulkoministeriön harkittavaksi. Pienelle

maalle oli suuren toivomus melkein käsky. Sen täyttämisestä toivottiin myös tukea maallemme, jonka

sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli ensimmäistä Moskovan rauhaa seuranneissa olosuhteissa

uhanalainen. Silloinen ulkoministerimme ei ilmeisestikään epäröinyt, koskapa Saksaan lähteneitten

suomalaisten joukkoa alkuvaiheessa nimitettiin hänen nimellään.

Matkalle lähtijöitä oli yleensä kannustamassa se vakaumus, että he voivat palvella maataan

hankkimalla Saksassa perusteellisen sotilaskoulutuksen ja nykyaikaisten aseiden tuntemuksen,

mikä tarve kipeästi tunnettiin talvisodan jälkeen. Eräät taas katsoivat seuraavansa isien,

jääkärien perinteitä, ja luultavasti kaikkia innosti nuorekas seikkailuhenki -

varsinaisen suomalaispataljoonan keski-ikä ei ollut 20 vuotta korkeampi.

Alaikäisiltä vaadittiin vanhempien suostumus. Lähtijät allekirjoittivat matkansa ja sen tarkoitusta

koskevan sopimuksen 2 vuodeksi, mutta tuskinpa monikaan luki sen sanasta sanaan, niin suuri oli

innostus ja luottamus. Sen verran kuitenkin oltiin selvillä että mistään suomalaisen SS-osaston tai

“kansallissosialismin koulutuksesta” ei pitänyt olla kysymys.

Vain sotaoppiin oli todella lähdettykin, sillä sodan syttymisestä ei kevättalvella 1941 tavallisella kansalaisella ollut aavistustakaan. Kaikkiaan lähti matkaan 1200 miestä kuutena eri kuljetusryhmänä toukokuussa ja kesäkuun alkupäivinä 1941. Heidän lisäkseen saapui 1942 vielä 200 nuorukaista täydentämään Kaukasian taisteluissa harvenneita suomalaisrivejä. Ensimmäiset ryhmät, joissa oli etupäässä upseereja ja aliupseereja, sijoitettiin hajalleen vapaaehtoisten muodostaman divisioonan Wikingin eri rykmentteihin. Niitten nimet olivat Nordland, Westland ja Germania. Nämä ensimmäiset ryhmät joutuivat joukko-osastonsa mukana raskaisiin taisteluihin rintamalle heti Saksan-Neuvostoliiton sodan sytyttyä, joten niiden koulutusaika jäi lyhyeksi. Näiden ns. “divisioonan poikien” tarina olisi oma erikoinen lukunsa. Myöhemmät saapumiserät muodostivat sitä vastoin erikoisen koulutusosaston. Sen ensimmäinen sijoituspaikka olo Stralsund, sitten Wien, jälleen Stralsund ja lopuksi Pommerissa - nykyisen Puolan alueella - sijaitseva Gross-Born. Tämä oli kokonaisen armeijakunnan harjoituskeskus ja kasarmi, johon voitiin sijoittaa 30 000  miestä. Se oli erikoisesti tehty armeijan tarpeisiin ja sitä ympäröi laaja harjoitusalue. Siviiliasukkaat oli sijoitettu ympäristöön rakennettuihin uusiin kyliin, mutta talot oli jätetty paikoilleen antamaan sotaharjoituksille toden tuntua.

Suomalaisen pataljoonan kouluttajat, päällystö ja alipäällystö olivat saksalaisia. Oppi oli tiukkaa ja tunnuksena olikin: Hiki säästää verta! Jokaiselta mieheltä sulivat liiat kilot, jäljelle jäi jänteitä ja lihaksia ja pojat tunsivat olevansa elämänsä kunnossa. 50 kilometrin marssit eivät tuona aikana olleet harvinaisia. Ruoka oli monipuolista ja kaloriat riittävät, mutta siitä huolimatta näläntunne oli alinomainen seuralainen. Se tultiin tuntemaan joskus lähiseudun ankka- ja kanatarhoissakin. Pitkät tauottomat marssit ja sulkeisharjoitukset olivat äksiisin runkona; taisteluharjoitukset taas oli tehty toden tuntuisiksi käyttämällä kovia panoksia. Hyökkäyksen kohteissa oli maalit selvästi merkitty ja niitä ammuttiin kaikin asein. Pak (Panzerabwehrkanone - panssarintorjuntatykki) myös käytti kovia ammuksia. Kun päästiin rynnäkköön ja läpimurtoon, heitettiin käsikranaatit. Siinä oppi “koko rähinän” ja melua todella oli ilmassa, kun pataljoona harjoitteli. Tapaturmiakin sattui, varsinkin hyökkäysharjoituksen loppuvaiheessa, jossa käsikranaatit sinkoilivat. Maahan meno luisti näissä harjoituksissa kaikkien sääntöjen mukaan, eivätkä kantapäät nousseet ilmaan.

Saksalaiset kouluttajat ilmeisesti käsittelivät suomalaisia lievemmin kuin omia sotilaitaan. Aliupseereille oli pidetty puhuttelu ja selvitetty, mikä käsitys suomalaisilla on kurista ja miten vahingollista oli loukata heidän oikeudentajuaan. Olipa kuulemma kerrottu suomalaisten puukoistakin. Tietysti suomalaisjoukko alussa sai kouluttajansa epätoivoon, kun se ei edes osannut marssia. Saksalaista paraatimarssia harjoiteltiin, mutta suomalaisten oli vaikeata sitä kunnolla oppia. Yhteenottojakin sattui siellä missä tulevat suomalaiset aeveljet ja saksalaiset aseveljet joutuivat kosketuksiin toistensa kanssa, kuten esim. Wienissä.Alkoholin käytössä meikäläiset tietysti eivät olleet yhtä kohtuullisia kuin isäntämaan pojat ja humalapäissä maksettiin monia kalavelkoja. Gross-Bornissa pitivät elokuvateatterit ja monet kuulutkin filmitähdet sekä erinomaiset kanttiinit poikien viihtymisestä huolta. Stralsundissa suomalaiset näkivät Lale Andersenin ja kuulivat hänen laulavan “Vor der Kaserne…” laulun, joka valloitti niin viholliset kuin ystävätkin ja saapui aikanaan myös Suomeen, “Kasarmimme eessä…” se alkoi. Yhdysmiehenä suomalaispataljoonan ja saksalaisten viranomaisten välillä oli everstiluutnantti K. E. Levälahti sekä hänen jälkeensä kirkkoherra, jääkärikapteeni Kalervo Kurkiala.

Alokasaika päättyi valanvannontaan 15.10.-41. Viimeistään silloin kävi selväksi, että suomalaisista tuli SS-joukko, divisioona Wikingin Nordland-rykmentin kolmas pataljoona. Se oli ainoa yhtenäinen ulkomaalaispataljoona SS-joukoissa. Pataljoona komentaja oli everstiluutnantti Collani, divisioonan komentaja Felix Steiner. SS-joukkojen komentajana hän oli Gruppenführer, nimitys, jonka ensimmäisen maailmansodan jääkärimme tunsivat ryhmänjohtajan arvona. SS-joukkojen sotilasarvojen nimitykset poikkesivat huomattavasti varsinaisen armeijan, Wehrmachtin käyttämistä. SS-joukkojen erikoisuuksia oli niin ikään se, että - niin tiukan kurin maassa kuin elettiinkin - esimiehiä ei puhuteltu herraksi. Pelkkä sotilasarvon mainitseminen riitti. Yleneminen ei sodankaan aikana ollut kovin nopeaa. Niinpä suomalaisista miehistöön kuuluneista vain muutama ehti ensimmäiseen aliupseeriarvoon, Unterscharführer´iksi eli Uscha`ksi. Heitä oli kertojamme Kalevi Haapaniemi, joka sai tämän ylennyksen Donetsilla, toimittuaan sitä ennen, jo Kaukasian taisteluista lähtien ryhmänjohtajana. SS-upseerin arvon saamiseksi suomalaisen olisi ollut käytävä tämän järjestön oma upseerikoulu, Junkerschule, ellei ollut upseeri jo Suomesta lähtiessään. Taisteluissa kunnostautuneita muistettiin saksalaisen asialliseen ja säntilliseen tapaan. Jos oli ollut mukana vähintään kolmessa läpimurtoon johtaneessa hyökkäyksessä, sai rynnäkkömerkin. Lähitaistelusoljen  saaminen taas edellytti 15 sellaista taistelua, jossa “joutui näkemään vastustajan silmänvalkuaiset”. Nämä merkit olivat jalkaväellä hopeoituja, motoroitujen joukkojen miehillä pronssia. Panssarivaunun tuhoaminen mieskohtaisessa ottelussa toi panssarinauhan, joka kiinnitettiin oikeaan hihaan. Haavoittumisesta myönnettiin merkki, joka ensimmäisellä kerralla oli tummaksi patinoitua pronssia, seuraavalla kerralla kirkasta ja sitten hopeoitua pronssia. Varsinaisia kunniamerkkejä myönnettiinkin hyvin harkitusti. Kertojallamme on II lk:n rautaristi, rynnäkkömerkki ja lähitaistelusolki. Mutta niinpä hän ottikin osaa suomalaisen pataljoonan jokaiseen hyökkäykseen. SS-miehillä oli eräs omalaatuinen tuntomerkki: vasempaan kainaloon tatuoitu veriryhmän merkki. Haavoittumista varten se oli varsin käytännöllinen toimenpide, mutta monelle vangiksi joutuneelle SS-miehelle tämä merkki koitui kohtalokkaaksi sodan loppuvaiheissa.

Saksan - Neuvostoliiton sota syttyi suomalaispataljoonan ollessa sijoitettuna Wieniin. Seuraavana päivänä, kesäkuun 23:na pidettiin pataljoonalle puhuttelu ja vakuutettiin, että Suomenkin rintamille tulee syttymään sota. On siten samantekevää, missä te taistelette! Meikäläisillä oli se käsitys, että heidät sodan puhjetessa heti lähetettäisiin oman maan rintamille, mutta toisin kävi. Koulutus vietiin kuitenkin päätökseen niin, että linjoille lähdettiin vasta 3.12.-41, jolloin pataljoonan sijoituspaikka oli Gross - Born.

Pataljoona lähti liikkeelle talven alkaessa - mutta kesätamineissa. Teknisesti se oli hyvin varustettu. Koko pataljoona oli motorisoitu, jokaista ryhmää kohti oli aina varattuna auto miehistön kuljetusta varten. Tulivoimaa oli vahvasti ja sodan aikana sitä vielä lisättiin. Ryhmässä oli kaksi aliupseeria ja kymmenen miestä, aseistuksena kaksi kevyttä konekivääriä, ryhmänjohtajalla konepistooli, tarkka-ampujalla kiikarikivääri, muilla kiväärit. Joukkueeseen kuului kolme ryhmää ja ns. Zugtruppe, komppaniaan taas kolme joukkuetta ja raskas joukkue, jonka aseistuksena oli neljä konekivääriä ja pari kevyttä kranaatinheitintä. Pataljoonassa oli tällaisia komppanioita kolme ja ja neljäntenä raskas komppania. Viimeksi mainittuun kuului kaksi joukkuetta panssarintorjuntatykkejä, yksi joukkue kevyitä jalkaväkitykkejä ja yksi raskaita kranaatinheittimiä. Erikoisjoukkoja oli pataljoonassa pioneerijoukkue, saksalaisten muodostama viestijoukkue ja lääkintämuodostelmat, mm. kaksi lääkäriä ja hammaslääkäri.

Matka kulki rautateitse ensin Varsovaan ja sitten etelään, Länsi-Ukrainassa sijaitsevaan Vinnitsaan. Sieltä jatkettiin tietä marssien, mikä motorisoidusta joukosta puhuttaessa tarkoittaa autoilla liikkumista. Kuraa oli Ukrainan teilla ja aroilla puolisääreen ja matkalla yllätti tositalvikin, kun tammikuussa 1942 vihdoin päästiin rintamalle Mius-joelle. Suomalaispataljoonan asemapaikat sijaitsivat 60 km Asovanmerestä pohjoiseen. Taistelut olivat juuttuneet asemasodaksi, jonka kova talvi teki sangen raskaaksi. Kesävarusteissa oli tunninkin vartiossa olo sangen vaikeata. Käytännölliset ja aloitekykyiset suomalaiset tosin tekivät itselleen huovista ja uimahousuista päähineitä, mutta saksalaiset palelivat armottomasti venelakeissaan ja kangassormikkaissaan, kun jäätävä tuuli puhalsi pitkin aroa. Kotoa Suomesta oli pyydetty vaateapua, mutta joulupaketit ehtivät perille vasta kevään koittaessa. Saksalaiseen tyyliin tosin oli lämmikkeeksi liikettä kaiken aikaa. Kun tultiin etulinjaankin, niin oli palvelusohjelman jatkona suljettua ja varustarkastus hangessa, autiolla arolla. Kevät oli kaunis, kun se huhtikuun keskivaiheilla vihdoin tuli. Arot kukkivat väriloistoisina ja muuttivat vivahteitaan päivästä toiseen.

Kesällä 1942 lähti liikkeelle 300 saksalaisdivisioonaa, joista osa kenraali von Kleistin johdossa rynnisti Kaukasiaa kohti. Wiking-divisioona kuului tähän armeijaryhmään. Suomalaispataljoona aloitti etenemisensä vasta elokuun 10 pnä, muu osa divisioonaa sen sijaan oli ollut liikkeellä kahta viikkoa aikaisemmin, minkä helposti huomasi jyrisevästä ilmaliikenteestä. Tavoitteena oli Tuapsen satamakaupunki Mustanmeren rannalla Länsi-Kaukasiassa. Wiking-divisioona oli kärjessä ja suomalaiset etunenässä, kun 16.8. valloitettiin Linneinaja. Näissä taisteluissa kertojamme haavoittui lievästi. Hän toimi joukkueenjohtajan lähettinä ja lähetin laukku lehtiöineen pysähdytti enimmät sirpaleet. Taistelut jatkuivat sittemmin tukikohtasotana. Partioitiin puolin ja toisin ja väkivaltaiset tiedustelut sekä muut yllätyshyökkäykset olivat ohjelmassa.

Syyskuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä alkoi kuulua venäjänkielistä puhetta suomalaispataljoonan selän takana - siellä tulivat Vlassovin kasakat vaihtoa suorittamaan. Seuraavana päivänä alkoi 10 päivän marssi halki Kaukasian suuntana Baku ja ensi taivoitteena Terek-joen sillanpääasemat. Tuapse jäi näkemättä, sen sijaan alkoivat raivokkuudestaan kuulut öljykaupunki Malgobek`in taistelut. Jo niitten ensimmäisenä päivänä suomalaispataljoonan 11. komppania - numerointi kulki läpi koko rykmentin, niin että III pataljoonan kuuluivat 9, 10, 11 ja 12 komppania - menetti muutamien tuntien aikana puolet vahvuudestaan. Vastassa ei tosin näkynyt juuri muuta kuin antautuvia sotilaita, sillä kukkulaisessa maastossa ja maissipelloissa venäläisillä oli hyvät asemat. Sota oli muuttumassa materaalitaisteluksi. Saksalaisten hyökkäykset juuttuivat puolustajan hirvittävään tuleen. Lokakuun 10 p:nä oli 10. komppaniasta jäljellä enää 1 ½  joukkuetta ja kun kiivaimmat taistelut kuukauden lopulla päättyivät, komppanian vahvuus oli 1 upseeri, 2 aliupseeria ja neljä miestä. Tulen murhaavimmillaan raivotessa oli suomalaispataljoonan kahdella panssaritorjuntatykillä yhden ainoan päivän aikana kuusi päällikköä. Kuuluisaksi tuli eräs kukkula, kartalla piste 127, jolle suomalaiset antoivat nimen Tappokukkula. Alati toistuvat, monia uhreja vaatineet hyökkäykset veivät lopulta siihen, etteivät sotilaat jaksaneet enää edes pelätä. Inhimillistä kestokykyä sivuttiin täällä läheltä. Suomalaisten sotamaine velvotti - sen varassa jaksettiin ja siitä saatiin tunnustusta. Kaukasiaan saapui Suomen rintamilta vapaaehtoisina 200 nuorukaista, joille “vanhat tekijät” antoivat leikillään lempinimen “ne 200 urhoollista” - tietämättä tosin vielä silloin kuinka tosi tuosta nimityksestä tuli varsinkin perääntymisvaiheen aikana.

Kun venäläiset olivat enää vain 60 kilometrin päässä Rostovista ja Kaukaasiaan oli syntymässä jättiläismäinen saksalaismotti, von Kleist sai luvan aloittaa vetäytymisen. Wiking liitettiin von Mannsteinin joukkoihin, joiden tehtäväksi taas annettiin vetäytyvien divisioonien pohjoisen sivun suojeleminen. Uuden vuoden yönä lähti suomalaispataljoona  liikkeelle kahlaten Kaukasian hankia. Joulun jälkeen oli satanut lunta niin paljon , että hankea oli 30cm paksulti. Talvi oli tullut, mutta onneksi nyt suomalaisilla oli kunnon varusteet, popliinipäällysteiset, anorak-malliset kaniturkit, joissa saattoi maata yön vaikka hangessa - ja niin oli usein tehtäväkin. Nauhoitetut huopasaappaat olivat jaloissa ja jo pitkin kesää oli Suomesta saapunut poikien tilaamia turkislakkeja.

Suomalaispataljoona oli Wiking-divisioonan reservinä ja heitettiin kylästä kylään aina sinne, missä tilanne niin vaati. Niissä taisteluissa “ ne 200 urhoollista” tekivät leikkinimestään kunnianimen. Suorastaan legendaariseen maineen saavuttivat kaksi nuorukaista, Pyyhtiä ja Könönen. Tshikolassa Keski-Kaukasiassa he pitivät puoliaan puolisen vuorokautta ja pidättivät vihollista ratkaisevan kriittisellä hetkellä. Kolmatta sataa vihollista kaatui heidän tuleensa, joka patruunoiden säästämiseksi oli lopulta kertatulta. Wiking-divisioonan komentaja kenraaliluutnantti Steiner lausuikin, että nämä kaksi miestä, samoin kun suomalaiset yleensä pelastivat silloin koko II armeijan. Komentajan reservinä oli kerran vain “60 hullua suomalaista” ja puolenkymmentä kenttäsantarmia.

Moniin venäläisiin paikannimiin liittyy kovan taistelun ja huimanrohkeitten yritysten muisto. Jekaterinkovassa käytiin taistelua erään huoltotien pelastamiseksi. Yhdentoista miehen iskupartio teki 4 panssarivaunun ja tykistön tukemana onnistuneen kaappauksen. Partion tappiot olivat vain yksi haavoittunut, mutta se otti toistasataa vankia. Kagalnitskajan muistaa 10. komppania, joka kokonaisen iltapäivän oli venäläispanssarien motittamana eräässä kivinavetassa. Tuo hermoja kuluttava kysymys:”Päästäänkö Rostoviin ja Donin yli?” oli mielessä koko vetäytymisen ajan. Päästiin ja luvassa lepo. Mutta venäläiset panssarit uhkasivat Grisnoa, jota taas valtavat kuljetuskonemuodostelmat pitivät tukikohtinaan Stalingradiin suljettuja saksalaisia autettaessa. Suomalaiset kärjessä ajettiin 150 km panssareita vastaan. Kaksi vaunua kertojamme Haapaniemen komppaniasta pääsi perille ja niin iskettiin yhteen, saksalaisten jalkaväki ja stukat toisella puolella, toisella venäläispanssarit ja jalkaväki. Taistelua käytiin viiden päivän aikana, helmikuun 9:nnestä päivästä lähtien, ja venäläiset lyötiin. Suomalaisten osalta vetäytymisretki päättyi Donetsin länsirannalle, jossa heidän asemansa olivat vastapäätä Izhumin kaupunkia. Von Kleist sai sotamarsalkan arvonimen kiitokseksi taitavasti johdetusta operaatiosta Kaukasiasta.

Rauhallisemman vaiheen vaiheen alettua maaliskuun lopulla 1943 oli suomalaispataljoonasta jäljellä suunnilleen puolet. Mutta näihin aikoihin alkoi myös käydä varmaksi tieto, että pataljoonan sota saksalaisten rintamilla on päättymässä ja kotiuttamisvaihe alkamassa. Huhtikuun 10. pnä pataljoona siirtyikin rintaman taakse. Toukokuun 5.  pnä se saapui Nürnbergiin ja 11. pnä Ylä-Baijeriin Ruhboldingiin, jossa levättiin kaksi viikkoa. Sitten seurasi junamatka Saksan, Puolan ja Baltian kautta Tallinnaan ja kesäkuun 1. pnä toi s/s Warthe suomalaispataljoonan Hankoon, kotimaahan.

Mutta sota ei päätynyt tähän. Pataljoonan miehet hajoitettiin eri yksikköihin, useimmat erikoisaselajeihin. Kertojamme komennettiin usean toverinsa kanssa RUK:hon. Sen kurssin suoritettuaan hänestä tuli Laguksen rynnäkkötykkipataljoonan vänrikki. Hän haavoittui Vuosalmella, mutta ehti vielä mukaan Lapin sotaretkelle.

Minkälaisina mukana ollut vuosien takaa näkee saksalaiset aseveljensä ja varsinkin SS:n upseerit, joita on niin ahkerasti mustattu? 

Saksalainen sotilasaines oli yleensä hyvää eikä päällystön rohkeutta voi kiistää. Esimerkkinä voidaan mainita suomalaispataljoonan 10. komppanian päällikkö Borsch, keikari, jonka saappaitten piti kiiltää ja jolle oli lämmitettävä parranajovesi joka aamu, oli tilanne kuinka vaikea tahansa. Mutta samalla hän oli huimanrohkea sotilas ja poikien ihailema johtaja, joka näiden hyväksi tarvittaessa pani upseerinarvonsakin vaaraan. Voi sanoa hänen kerran pelastaneen komppaniansa varmalta tuholta, kun hän kieltäytyi noudattamasta erästä epätoivoista käskyä. “Menen yksin, mutta komppaniaa en ota mukaani”, hän vastasi ja käsky peruutettiin. Wiking-divisioonan komentaja, kenraaliluutnantti Steiner oli inhimillinen johtaja, valloittava persoonallisuus. Kun linjoilla saatiin tietää hänen olevan lähellä, pojat olivat valmiit melkein mihin tahansa. Tällaisten johtajien komennossa suomalaisten ja saksalaisten yhteistyö oli rintamalla hyvä - vaikka koulutusaikoina toisinaan nahisteltiinkin. Politiikkaan ei ollut aikaa sodassa. Kenraaliluutnantti Steiner sai puhtaat paperit länsiliittoutuneilta, joilla oli Wiking-divisioonasta tarkat tiedot - keskieurooppalaisten vapaaehtoisten joukkoon oli soluttautunut paljon vakoilijoita! Steiner oli mukana Berliinin kukistumiseen asti ja vaikutti osaltaan antautumiseen. Hän kieltäytyi noudattamasta Hitlerin mieletöntä käskyä, jonka tarkoitus oli murtautuminen saartorenkaasta, minkä jälkeen hän ja hänen seuraajansa päättivät ryhtyä antautumisneuvotteluihin.

*****

Veljestuki ry:n asiamies, lainopin kandidaatti Matti Ylikangas voi numeroin valaista suomalaisten

SS-miesten vaiheita:

Saksan rintamalla taistelleista 1400 vapaaehtoisesta kaatui 280, siis joka viides mies. Tämä

tappioprosentti on järkyttävän suuri, varsinkin kun ottaa huomioon, että se nousi tähän määrään vain

kahden vuoden (taistelupäiviä n. 300) - täydennysmiesten osalta vain vuoden  (taistelupäiviä muutama

sata) - aikana. Suomen rintamilla kaatui heitä vielä 70, joten kaatuneita oli siis kaikkiaan 350. Vain ani

harvat miehet täysin säilyivät haavoittumatta tai paleltumatta. Saksan rintamilla sai 50-60 miestä

vähintään 40% invaliditeetin. Yksitoista vuotta he saivat olla sotilasvammalain ulkopuolella. Vasta

kesäkuun 15. pnä 1956 voimaan tulleen lain perusteella he ovat päässeet hakemaan samaa

huoltoturvaa kuin omilla rintamillamme haavoittuneet - tosin se saavat sitä vain 1-7- 1956 lähtien. Näitä

hakemuksia saapui valtion tapaturmatoimistoon määräajassa 150 ja niistä on ratkaistu 80. Suomen

rintamilla haavoittui entisiä SS-miehiämme 50.

Entä miten nämä Saksan - kävijät ovat sijoittuneet rauhanajan yhteiskuntaan? Lääkäreitä, väitelleitä tai

lisensiaatteja on seitsemän, muita tohtoreita neljä, tuomareita toistakymmentä, maistereita niin ikään

useita, liikealalla ja itsenäisinä yrittäjinä on heitä paljon. Viimemainittujen joukossa muodostavat

suurimman ryhmän maanviljelijät - olihan lähtijöiden joukossa paljon maanviljelijöiden poikia, varsinkin

eteläpohjalaisia. Kunnioitettavaa varsinkin on opin tietä pitkin pitkälle päässeitten miesten tarmokkuus.

Hehän lähtivät sotaan koulupoikina ja päsivät jatkamaan opintojaan vasta  viiden vuoden tauon jälkeen.

Monelle entiselle SS-miehelle oli rauhan tultua vaikeata päästä aloittamaan elämäänsä silloisissa

oloissa. Olihan heillä kannettavanaan “poliittisen epäluotettavuuden” leima, jonka he olivat saaneet

taistellessaan maansa rajojen ulkopuolella, mutta silti tämän maan puolesta.

Isäni partionjohtajana ilmeisesti vähän ennen Saksaan lähtöä.

Sinne ja takaisin

Tuli valmista. Isän sotapäiväkirja ja muistelmat Saksan asevoimissa saatiin siskon kanssa kirjaksi asti. Oli raskasta luettavaa, mutta olihan siellä myös iloisempia hetkiäkin.

Erikoinen tarina, ja kova reissu! 

SINNE JA TAKAISIN (BoD, 2022  Helsinki)

Laskin että isä vietti nuoruudestaan noin kuusi vuotta enemmän tai vähemmän sodassa. Kyllähän siinä nuoruus jäi pitkälti elämättä. Sodan jälkeen piti vielä suorittaa lukio loppuun ja hankkia töitä, että pääsi perhettä perustamaan. On nämä miehet olleet aika kovilla ja kaikilla oli varmaan muistoja, joita ei olisi halunut kantaa. Isälle aseveljeys oli elintärkeää, koska siinä porukassa ymmärrettiin miltä tuntuu.
No tämäkin kirja on luettava rivien välistä. Lyhyet merkinnät jättävät auki paljon ja on kuviteltava loput. Luulen että isäni poikana menee osa oikein. Kiitos, isä! Onneksi mulla on ollut aika paljon helpompaa....

 

Luottamus on aarre, jota tulee vaalia

 Aika paljon harmittaa kun on tahoja jotka eivät ymmärrä hyvän päälle. Kaikenlaisista asioista ollaan nykyään helposti kahta vastakkaista mieltä (onko se trumpismia), salaliittoja halutaan nähdä joka puolella ja kaikenlainen kyräily on somessa voimissaan. Mutta kun asiat eivät yleisesti ole joko tai, vaan sekä että.
On älyllistä laiskuutta kun tai jos ei jaksa tätä ymmärtää. Ja sitä tietenkin on aina ollut. Aatteleppa ite, sanoisin.

Seuraisin hiukan facebookissa sipoolaista ryhmää jossa politiikkojen oli tarkoitus keskustella kuntalaisten kanssa. Ryhmä on taantunut kärjistyksen ja mustamaalaamisen tasolle. Keskustelua ei juuri synny kun ketjuihin ajetaan omaa totuutta jolloin ei ole väliä mitä muut sanovat. Ja yksi puolue kunnostautuu erityisestti, tiedätte kyllä mikä....

Ajattelen, että vastakkainasettelun lietsomiseksi pitää herätää epäluuloja ja sitä kautta vähentää luottamusta yhteiskuntamme toimintaan. Pohjoismaissa on ainutlaatuinen luottamuksen kulttuuri, jolla olemme saaneet etua moniin muihin maihin verrattuna. Luottamus naapurin apuun ja viranoimaisten oikeudenmukaiseen toimintaan on rakentunut sukupolvien ajan. Tämä on tietenkin myös kateuden aihe vaikkapa itäisessä naapurissa, josta tämä luottamus puuttuu ja estää/hidastaa toimivan yhteuskunnan kehitystä. 

Olin nuori 60 ja 70 lukujen taitteessa. Neuvostoliitto rahoitti ja värväsi taistolaisia yms porukkaa horjuttamaan luottamusta ja kirjoittamaan historiaamme uudelleen. Vallankumousta ei onneksi tullut, aika moni olisi nyt Siperiassa...Nyt vähän sama toistuu. Venäjällä ollaan varmaan tyytyväisiä kun meillä osoitetaan mieltä rokotuksia, rajoituksia ja samaan syssyyn polttoaineveroa vastaan. Eduskunnassa kuulee puhetta, jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa, mutta saadaan vähiten asioista selvillä olevat uskomaan ihan mitä vaan. En tiedä kuinka moni näistä kansallisen perintömme tuhoajista saa suoraan palkkaa idästä, mutta ainakin heihin on vaikutettu. On ihan absurdia, että ihmiset saadaan uskomaan terveydenhoidon salaliittoon ja vastustamaan rajoituksia, jotka on vaan otettava vastaan yhteisen edun takia. Nykyään on oma vapaus kai monille tärkeämpää kuin yleinen etu. On liian helppoa.

Vanhempani elivät sota-ajan ja olivat Suomen jälleenrakentajia. Heidän vanhempansa elivat järkyttävän sisällissodan. Yhteinen, toimiva ja turvallinen yhteiskuntamme on luotu menneiden sukupolvien kovalla työllä. He jotka nyt haluavat murtaa luottamuksen, ovat jonkun muun kuin Suomen asialla. Vaikka väittävätkin muuta, kun eivät ymmärrä mitä palvelevat.
Perussuomalaiset nyt ainakin voivat muuttaa nimensä, vaikka epäsuomalaisiksi.  Epäluulon kylväminen ja oman vaikutusvallan lisääminen valehtelemalla tai ainakin tahallisella kärjistämisellä ei ole ollut koskaan suomalaisen kulttuurin ja yhteiskuntamme  toiminnan perustaa.