Mitä minusta tulee isona?

Nuorin lapsenlapseni esitti kysymyksen: Mitä sinusta vaari tulee isona?
Hämmentävää, vaikka  meistä kai on tulossa koko ajan joku (jos nyt oikein ajatelman laitan peliin)

Mutta kyllähän vanhenemiseen ja eläköitymiseen liittyy paljon ajatuksia, että mitä minusta tuli, noin työelämämielessä. Sehän näyttää olevan etenkin meille miehille kovin tärkeää. Minulle ainakin, myönnän.

Laitan lyhyen työuramuistelman tähän kohtaan:

-1966-72 Kesätyöt SOK:n Helsingin tehtailla, jossa johtajan poika oli myös nähtävys, vaikka en sitä onneksi älynyt. KAngasvarastolla oli mahtavat tädit opastamassa. Yksi kesä paahtimon puolella pisti koville, raskasta oli työ ja mulle taidettiin mielellään tarjota kunnon kuormia. Mutta oli älyttömän hienoa tutustua työhän sen vanhasssa merkityksessä ja duunarimeininkiin. Ei tarvinnut kortin leimaamisen jälkeen töitä miettiä, toisin kuin isä teki. Tiesin että ei ole minun alaa, vaikka ihan mukavaa.

1973-77 Lastenlinnassa lastenpsykiatrisilla osastoilla etenkin kympillä meni osa opiskeluajastakin yökkönä. Sitä ennen osastotyössä lasten- ja askartelun ohjaajana. Pääsi kun oli mies ja kiinnostunut. Todella hyvä koulun tiimityöhän ja työnohjauksen merkitykseen. Olihan sekin sairaalmaailma kuppikuntineen ja aika sisäänlämpiävää välillä. Mutta viihdyin tosi hyvin ja opin.

1977-2011 Luokanopettajana Sipoossa paitsi vuoden Keravalla lainassa, ennekuin sain vakiviran. Ura alkoi tarkkikselta, johon hommaa mulla olikin aika hyvä pohja. Joskus 80-luvulla aloin sitten ymmärtämään että opettjan työ ei minusta ole sitä, kun valvon työkirjojen täyttöä. Ehkäpä sitten 90-luvulla alkoi aika, että olin aika hyväkin opettaja. Tiimit, uudet välineet ja oppilaiden aktivoiminen tuottivat minusta tulosta. Melkein aina oli kivaa. Retkeilin paljon, pedagogiani rakentui luottamus- ja kiintymysuhteen pohjalle. Sitten olikin helpompisiirtää oppimista itseohjautuviin kasvattaviin ryhmiin. Muutaman kirjan olen saanut väsättyä kokemuksista, en toki yksin.
80-luvulla olin kahtena kesänä Linnamäellä kesätöissä, aika antoisa kokemus hevosradan hoitajana.


2011-2018 Eläketyö kouluttajana, etenkin uudet digivälineet ja niissä piilevä pedagogia.
Sain koulutoimenjohtajaltamme Jarilta heti diilin kun jäin eläkkeelle ja aloin kiertämään Sipoon kouluissa TVT-tukihenkilönä. Aika pian osuin lottopottiin, kun Helsingin yliopiston täydennyskeskuksen superkivat kouluttajat Hanna ja Anna lähtivät Kuuma-hankkeen siivittäminä kehittämään kanssani Lähikoulutus-mallia, joka oli kyllä todella hyvä! Hekin halusivat kouluttaa opettajan rinnalla, aidoissa tilanteissa. Nivoimme koulutuspakettiin vielä yhteisöllisiä elementtejä. Oli uutta, kiinnostavaa, palkitsevaa ja opettavaista. Käytiin ihan ympäri Suomeakin tvt-lähikoulutusta toteuttamassa. Melkein kaikki mielikuvani kouluista osoittautuivat todeksi. Kovin on erilaista toimintakulttuuri lähtien rehtoreiden johtajuudesta.
Loppuvaiheessa hanke laskeutui kotikuntiin ja sainkin käydä parina vuotena kaikissa Sipoon kouluissa, molemmilla kotimaisilla. Tänä vuonna hankerahat käytettiin loppuun ja nyt syksyllä kävin vielä jäähyväiskeikalla opettajien koulutuspäivänä.

Kun työ on kiinnostavaa ja palkitsevaa, ei siitä ole vain helppoa luopua. Varmaan jos on ihan kylästynyt ja uupunut työhönsä, niin asia on ihan toinen. Kyllähän monia työtovereita kaipaa, etenkin heitä joiden kanssa on käyty lukemattomia ammatillisia, antoisia keskusteluja. Ja joskus annettu toisillemme henkilökohtaista ohjausta elämään yleensäkin.
Opettaja sitä on kuitenkin aina kun siihen on kerran ryhtynyt, moodi on päällä monessa tilanteessa. Nyt kun osallistuu somessa keskusteluihin (väittelyihin), niin on vähän harmi kun nuorempi polvi haluaa itse tormätä samoihin seiniin ja keksiä samat ratkaisut uusina. Näin kaiaiona on mennyt...Kokemusosaaminen ei tarpeeksi siirry eikä sen arvoa ymmärretä. Oppivan yhteisön periaatteet olisivat kouluissakin aivan mahtavat toteuttaa. Varsinkin nyt kun työ on entistäkin vaativampaa.

Kyllä Kirsi tietää

Olen ollut aina Kirsi Lonka fani. Ei ole varmaankaan pelkästään helppoa kyseenalaistaa instituutin perinteisiä toimintatapoja tai hyväksyttyjä totuuksia. Tieteen tehtävä on kuitenkin haastaa vallitsevia käytäntöjä ja testata ovatko ne oikeasti toimivia tai hyödyllisiä. Ihmismieli kuitenkin vastustaa muutosta, sillä konservatiivinen asenne asioihin on evoluutiossa ollut kumminkin ilmeisen palkitsevaa. Enää välttämättä ei. Seuraava on hyvin ja haastavasti sanottu, eikä siitä kaikki tykkää.

“Koulun pitäisi tehdä ihmisistä luovia, rohkeita ja toisiaan kunnioittavia. Sen sijaan koulussa opetetaan kuuntelemaan, tottelemaan ja kilpailemaan toisia vastaan".  Yksi päätutkijoistamme (Mind The Gap--hanke) johtaja Kirsi Lonka Helsingin Sanomissa tänään 15.5.2014 

Toinenkin kunnioittamani tutkija Matti Rimpelä sanoi myös hyvin kun keskusteltiin koulun uudistamisesta: "Jos kukaan ei suutu, niin mikään ei muutu" . Ensin pureskelin tätä, mutta ihan totta, jos kaikille sopii uudistus, silloin on jo tehty samoin kuin uudistus vaatii. Tai ainakin on jo ajatuksissa muutos hyväksytty. Muutos organmisaatiosa, varsinkin isossa, tönäisee ja joku siitä hermostuu.