Viimeisiä viedään

Viimeiset numerot on siten annettu.
Arviointia ei tule ikävä. Se on, varsinkin vimeisinä vuosina, ollut jotenkin vastenmielinen tehtävä. Numeroarviointi on lähes täydellinen vastakohta sille, että kaikkia kannustetaan löytämään omat vahvuutensa. Aina samat saavat hyviä numeroita ja samat huonoja. Mitä se kertoo heikkojen numeroiden saajille?

Arvioinnissa annamme numeron geeneille ja kotitaustalle, ehkä vähän omalle yrityksellekkin. Oppilaan minäkuva muodostuu kuitenkin nopeasti ja sitä on vaikea muuttaa. Numeroarviointi´on vain naamioitu toiseen muotoon ns. sanallisessa arvioinnissa. Onko esim. 9-vuotias asemassa, jossa  hän osaa ottaa arvioinnin vastaan ja tekee suunnitelmia oman työskentelyn kehittämiseksi?  No, ei varmaan.
En silti osaa ihan varmasti sanoa, mikä olisi parempi systeemi.

Lopun aikoja

Koululla näköjään puhutaan eläköitymisestäni. On kyllä ihan hauskaa kun eri luokilta oppilaat tulevat kyselemään että ihan tottako jäät eläkkeelle. Ja seuraava kysymys yleensä on että mitä sä sitten teet? Ja kivaa on myös kun sanotaan että älä jää, tuu meille opeks!

Mutta on se kumma kun pitää ihmetellä sitä tekemistä... Ihan kuin ihminen ei voisi tehdä muuta kuin palkkatyötä?

Tiukin kysymys tulli eilen omilta oppilailta: Eiks oo kurjaa jäädä eläkkeelle?  Sitten tietää etä suurin osa elämästä on eletty. Alatsä sitten oottamaan kuolemaa? 
Hmm.