No solisluun ja muiden ruhjeiden annettin parantua ja äiti sirrettiin Kustaankartanoon kuntoutukseen. Lääkäri ei suostunut tapaamaan, eikä meillä ollut oikein tietoa äidin tulevaisuudesta. Meistä lapsista tuntui, että äiti ei enää millään pärjää kotona. Helsingin kaupungin hoitokoneisto oli toista mieltä. Vastustuksestamme huolimatta äitiä alettiin kuntouttamaan kotiin. Tasapaino oli hyvin horjuvaa ja kävely vaikeaa.Kädet eivät toimineet. Äiti "pääsi" sitten uuteen asuntoonsa neljäksi päiväksi. Esperi kävi nostamassa äidin pystyyn kahteen otteeseen kunnes äiti kaatui niin että lonkka murtui. Edessä oli leikkaus ja kuntoutus, nyt Laakson sairaalassa. Täällä oli tähtäimenä jälleen kotiin laitto.
Vanhainkotijonoa riitti yli neljä kuukautta. Äidin fysioterapia loppui koska lonkka parani. Tautinsa takia olisi äiti tarvinnut liikuntaa joka päivä. Sairaalassa makaaminen ilman ohjelmaa on 88-vuotiaalle rappeuttavaa.
Viime viikolla kuulimme viimein että äiti on saamassa paikan ja tilasin vielä äidille geriatrisen fysioterapeutin.
La-su välisenä yönä äiti oli kaatunut pahasti "kun hoitaja käänsi hetkeksi selkänsä". Seurauksena vakava aivoverenvuoto. Nyt odotamme äidin kuolemaa.
Tarjolla oleva hoitoketju ei vastannut äidin tarpeisiin. Entiselle omaishoitajalle ja järjissään olevalle vanhukselle olisi suonut enemmän onnea ja varsinkin vastaantulevia hoitomuotoja.
Se miten yhteiskunta arvottaa heikompivoimaisten hoidon, kertoo sivistyksen laadusta ja tasosta. Jos vanhuksia ei haluta vanhainkoteihin, niin seurauksena monilla elinikä lyhenee ja elämänlaatu huononee rajusti.
Onko näin tarkoituskin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti