Tyhjensin äidin uuden asunnon, jossa hän ehti olla neljä päivää. Äidin "koti" on nyt vanhusten palvelukeskuksessa, joka vaikuttaa siltä että sieltä lähdetään jalat edellä.
Kun aika tarkalleen vuosi sitten äiti kaatui ensimmäisen kerran, hän oli yksin kotona asuva ihminen, jonka Parkinsonin tauti oli jäänyt huomaamatta ja lääkitsemättä. Nyt on takana vuosi sairaaloissa ja viimeisin kaatuminen sairaalassa oli viedä hengen päävamman vuoksi. Omin voimin äiti ei enää sängystä nouse, vaikka ihmeellisesti on toipunut. Saa sanottua muutaman sanan.
Oma lukunsa on valelääkäri Esa Laiho, joka ei suostunut tapaamaan meitä omaisia, ja lähetti äidin kotiin ilman diagnoosia. Vaikka hän ei tästä jäänyt kiinni valituksestamme huolimatta, on hänellä iso vastuu tapahtumista.
Kaiken koetun jälkeen oma vanheneminen pelottaa. Ei ole ollenkaan varmaa että vanhus saa hoitoa, jota tarvitsee. Paljon ystävällisiä ja työhönsä paineutuneita ammattilaisia olen tavannut. Lääkäreissä ja heidän ohjeissaan lienee jotain vikaa.
Äitikin olisi haluttu laittaa kotiin! Äiti kuului niihin Helsingin 200 vanhukseen jotka ovat sairaaloissa odottamassa sopivaa paikkaa. Paula Risikko oli sitä mieltä että muutamia päiviä on jouduttu Helsingissä odottamaan. No huhtikuusta syyskuuhun!
Vaikka yritetään varmasti toimia oikein, niin suureen organisaatioon jää aukkoja, joihin ei ole hyvä pudota. Äidillä kävi kyllä oikein huono onni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti