Kirjeet kirjaksi

Olen koonnut siskoni kanssa kesän mittaan vanhempiemme kirjeenvaihtoa vuosina 1943-47 kirjaksi. He tutustuivat sota-aikana kirjeenvaihdon kautta ja jatkoivat  seurustelua jälleenrakennuksen alkaessa. Kansi on valmis ja melkein oikolukukin.

Isämme oli sodan jälkeen melko tyhjän päällä: koulu oli jäänyt kesken, ei ollut ammattia, eikä työpaikkaa. Seikka joka jää usein historiassa unhoon. Voidakseen kosia kunniallisesti rakastamaansa naista, piti hoitaa koulu loppuun (viiden vuoden tauon jälkeen) ja hommata työpaikka.

Valtion Sisäoppilaitos eli SOL tarjosi Niinisalon varuskunta-alueella mahdollisuuden käydä lukio uudestaan, niille joilta se oli jäänyt kesken. Isäkin oli lähtenyt Riihimäen Yhteislyseosta sotataipaleelleen.

Kasarmioloissa noin neljätuhatta miestä hoiti opinnot loppuun, rahoituksen ollessa koko ajan katkolla, näköjään. Onpa ollut varmasti Suomen historian erikoisin koulu. Lukion vuosi suoritettiin kolmessa kuukaudessa ja sitten loman jälkeen alkoi uusi lukuvuosi. Koko lukio suoritettiin siis noin vuodessa tai toisinaan meni varmasti pitempäänkin.

Isä koki opiskeluajan voimakkaasti ja oli vahvasti mukana oppilaskunnan toiminnassa. Hän mm. piti viimeisen päättöjuhlan oppilaspuheen. Tässä liikuttava kuvaus kevään/kesän -46 päätöstunnelmista: 

   " Niin, siellä on varmaan uudet ylioppilaat ja ruusut olleet päivän polttavina kysymyksinä. - Meidänkin kahdeksannet lopettivat työnsä tänään, mutta kuinka erilaista tuo kaikki on kuin tavallisesti. Pojat marssivat lopettajaisiksi yhdessä saunaan, arpiset selät paljaina, vihdat kainalossa kiertäen pitkin kasarmin valtavia käytäviä laulaen vanhoja sotilaslauluja. Kuka nilkuttaa kävelykeppi apunaan, keltä riippuu käden tynkä velttona sivulla. Partaisista naamoista kuvastuu kuitenkin ilo, vaikka työtä on edessä monella vielä paljon. Sanoin on melkein mahdotonta kuvata täysin.

Jotain siis kummallista läikähtelee sisimmässäni tuota kulkuetta katsellessani. Siinä oli miehiä, jotka olivat joutuneet elämänsä hauskimmat vuodet olemaan sodassa, sodan verisessä leikissä. Mutta heillä näkyi olleen luottamus tulevaisuuteen tallella. Eivät he surreet noita vuosia, vaikka ne olivatkin riistäneet heiltä 4 - 5 kallista opiskeluvuotta. Ilmeisesti he käsittävät elämänsä suuren kokonaisuuden puitteissa, ja osaavat siksi suhtautua tilanteeseen niin tyynesti. Ihmettelen vain, kun ajattelen, miten hyvin he salaavat kaiken pinnan alla kuohuvan. Muutamia heistä odottaa vaimo kotona, kenties lapsikin, ketä morsian, miten heidän mielensä palaa mukaan todelliseen elämään, täyttämään paikkansa kansan riveissä, antamaan elämään oman panoksensa. Tuntea todella seisovansa vihdoin omilla jaloillaan, eikä, kuten täällä, jotenkin noukkimassa yhteiskunnan armopaloja, vaikka kukaties, miten monen verilitran, ja suunnattomien kärsimysten hinnalla, jotka me olemme yhteiskunnalle luovuttaneet, olemme lunastaneet nämä niin kerjäten tulleet etuoikeutemme.

Haa, meille ei kuulemma koulunkäynti ole enää tarpeellista. Me onnettomat kolmesataa, joilta jää kahdeksas auki! Mutta saimmehan jo sodassa tottua pinnistämään itseämme. Tuo sisu on meissä vieläkin tallella kun sitä vain tarpeeksi ärsytetään.Tosin ei ole nyt kysymys mahdottomalta näyttävästä hyökkäyksestä, mutta eihän suomalainen mies uskonut silloinkaan, ennenkuin rinta luodin lävistämänä. Tehtävä voi olla nyt vaikeampi, mutta kukapa meistä yrittämättä luopuisi. Jo sodassa osattiin kaatua pystypäin, milloin kunnia ja isänmaa niin vaati. Eiköhän tuon opin rippeitä edes hieman ole tarttunut meihinkin. "

Ote Kalevi Haapaniemen kirjeestä Gunhild Nordmannille juhannuksen aatonaattona 1946

Musiikki hoitaa aivojakin

Luin juuri Hesarin Teema lehdestä Aivot ja muisti Minna Huotilaisen haastattelun, ja luinhan siitä muutakin. 
Musiikista ja sen aivojen hyvinvointia ylläpitävästä voimasta oli puhe. Huomasin taas, että liian harvoin tulee oikein keskittyneesti kuunneltua musiikksia, vaikka se on nykyään niin helppoa. Sain kuitenkin inspiraation etsiä se kappale, jota olen etsinyt jo jonkin aikaa. Lapsuudessa koin nimittäin ahaa-elämyksen musiikista ja tunsin suurta mielihyvää (ne dopamiimit) kun ymmärsin ensimmäistä kertaa klassisen musiikin ominaisuuksia. Tässä kappaleessa tarjotaan harmoniat, rytmit ja teemojen kehittely niin kuulijaystävällisesti, että noin 10-vuotiaana retkahdin tähän rokkiin täysin. Kyllähän sitten 60-luvun Leonard Bernstein ohjelmat telkkarissa olivat myös tärkeitä. Mutta barokkimusiikki oli ensimmäinen ihastus ja Beatles tuli sen jälkeen. Pitkän etsinnän jälkeen tuubista löytyi; Johan Christoph Friedrich Bach: Concerto für viola, piano und orchestra Linkki

Vieläkin tuntuu hyvältä.